Facebook

Vuodesta 2007 saakka (liityttyäni Facebookiin) olen nähnyt ja kuullut monenlaista mielipidettä sosiaalisen median edelläkävijäsovelluksesta ja sen käyttäjistä. Ajattelin vähän purkaa aihetta läpi, kun tuntuu, ettei uni tule yöllä ja sydämeen sattuu. Viiitsi, vitsi! Napakymppi-moodissa ollaan eli ihan leikkimielellä.

”Mikä juttu se ees on?”

Joku voisi sanoa, että Facebook on ajan(hengen) mukainen ja helppo tapa luoda kotisivu; tietysti myös mukavaa ajankulua ja viihdettä. Toinen sanoisi Facebookin olevan yksinkertaisesti pirun keksintö ja selaisi samalla päivityksiä älypuhelimellaan. Kolmas närkästyisi heti kättelyssä ja ilmoittaisi, että hänellä on oikeakin elämä elettävänä, ja liittyy mukaan sitten kun apinoita lentää takalistosta. Kuitenkin silloin tällöin (siis ihan piruuttaan) voi vilkaista kaverin puhelimesta, mitä ne höyrypäät siellä puuhaavat.

Oli miten oli, niin Facebook on monen asian muun tavoin tunneasia! Positiiviset fiilikset on aina helpompi ymmärtää, sillä niiden ylläpitäminen on luontaista ja sopivaa tasapainoiselle (vat evör tät iis) mielenlaadulle. Negatiivinen yltiöviha herättää minussa saman kysymyksen ihan ylipäätään – miksi nähdä paljon vaivaa suitsiakseen asiaa, josta ei pidä? Jos kaikki omasta näkemyksestä poikkeava oikeasti ärsyttää ja heiluttaa mielenrauhaa, niin maailma tarjoaa loputtoman ja yksinäisen taistelukentän.

”Mitä se tommosia päivittää?”

Aina ja iankaikkisesti joku jaksaa kiinnittää huomiota siihen epäoleellisuuteen, mitä kukin julkaisee. Mitä se nyt aina päivittää lapsistaan, eikö sillä ole mitään muuta elämää olemassa? Niin mut kun se vaan rakastaa niitä niin paljon, toisin kuin sellaiset, jotka ei ikinä päivitä mitään lapsiinsa liittyvää. Luonnollisesti ne on niin omanapaisia ja turhanpäiväisiä, etteivät rakasta lapsiaan tippaakaan. Laittaisivat edes taustakuvaksi otoksen esikoisen ensimmäisestä maitohampaasta, niin osoittaisivat arvomaailman olevan kohdallaan! Entäs sitten ne jatkuvat juhlakuvat? Ei kai sen arki nyt vain yhtä juhlaa voi olla? Päivittäisi sellaisia perusasioita, joissa ei ole tartuntapintaa paheksunnalle. Mutta ei sitten todellakaan mitään: ”Olen tekemässä jauhelihakastiketta” -päivityksiä, ketä kiinnostaa? Varmaan se kohta laittaa faceen tiedotteen vessassa käymisestäkin ja sellaiset on ihan täyttä paskaa!

Kylläpä tuo jaksaa olla aktiivinen, mutta mikä ihme sitä yhtä vaivaa, kun jotenkin niin sekavia kaikki päivitykset - täytyy varmaan seurata sitä vähän tarkemmin tulevaisuudessa. Mitä helvettiä nämä jatkuvat uutislinkitykset ovat? Kai jokainen nyt itsekin osaa Iltalehteä selata! Ja taaaaas uusi selfie! Ottaisi välillä kuvan vaikka pyöränsä takarenkaasta, ennen kuin mun pinna katkeaa. Onks toi kuva sitä paitsi käsitelty? Kato miten ihanan luonnollinen toi on ja huh-huh, mitkä silmäpussit! Onkohan se päässyt peruskoulun läpi, kun ei osaa edes pilkkuja ja pisteitä laittaa? Tiedoissa ei ainakaan ollut mitään koulua lisättynä, kun tarkistin. Olipa yllätys kun tuli känniääliöpäivityksiä, kasvaisi jo aikuiseksi! Hitto, kun tuo osaa olla tylsä ja virallinen, eikö sillä ole yhtään lapsenmielisyyttä? Kyllä se on niin kärkäs sanomaan ja toitottamaan omaa mielipidettään julki. Tuokaan osaa sanoa yhtään mitään, kopioi vain valmiita vitsejä ja ajatelmia seinälleen.

Mitä sinne ylipäätään pitää jatkuvaan päivittää tai olla päivittämättä? Onko järkeä, häh!? Sitä en tiedä, mutta ainakin faktaa on se, että jokainen elää tilapäivityksien takana ihan todellista arkea ja elämää huolimatta mielipiteistä ja siitä, miten monta tykkäystä ja jakoa päivityksellä on. Se, että ulosannin pitäisi edustaa tai olla edustamatta jotakin toisten mieliksi, on mielenvikast läpändeerust.

Periaatteessahan tilapäivitys ei kerro päivittäjästään yhtään mitään! Se, joka luulee tuntevansa jonkun ihmisenä pelkän Facebook-kaveruuden ja siellä olevien tietojen perusteella, on yleensä (siis aina) väärässä. Tyhjänpäiväisimpiä ja ”pinnallisia” päivityksiä suoltava sankari voi olla todellisuudessa sielultaan syvä ja arvoiltaan aito. Herkkä ja kaihoisa runopoika voi puolestaan todellisuudessa olla täysi mulkku. Mistä näitä tietää, joten turha yrittää esittää tietävänsä.

Pääasia kun päivitykset pysyvät niissä kantimissa, ettei niillä henkisesti pahoinpidellä, loukata tai kiusata ketään, niin päivitä hyvä mies tai nainen sinne ihan mitä haluat.

”Älä vuan ikinä sano eläkä tie mittään semmosta, joka ee oo kaekkien mielleen!”

Siinä se on elämänohje numero uuno (turhapuro)! Yksi asia on varma - jos olet kuka oikeasti olet, niin se ei miellytä kaikkia. Mikäli lähdet tekemään asiat siltä pohjalta, että haluat miellyttää kaikkia, niin edessä on kuoppainen tie. Sillä matkalla saa kierrellä monttuja koko taipaleen ja katsella kummastakin sivuikkunasta tienpenkkoja, ettei vaan jää jollekin vilkuttamatta. Eihän toimeen tuleminen, tai siis se, ettei tule toimeen tarkoita sitä, että toisessa tai itsessä olisi jotakin vialla – toisaalta, vikoja löytyy meistä jokaisesta.

”Onks se sun kaveri?”

No ei oo! Ei kun on! No mistä minä tiedän, tuolla se pokottaa listalla muiden joukossa. Mitä sinä sitä kaverina pidät? Tervehtiikö se sulle oikeassa elämässä? Tervehditkö sinä sitä? Onkohan noilla jotakin yhteistä historiaa tai voisikohan joskus olla? 50 kaveria - ihan liian vähän! 500 kaveri - kyllä on ihme tarve jakaa elämäänsä! Poistan sen kavereista tai ainakin piilotan sen mun uutisvirrasta, kun ehkä mä en kuitenkaan viitsi sitä ihan kokonaan poistaa. Vai viitsinkö? Onks se sun kavereissa?

Tämä kysymyshän on vaivannut ihmisiä jo antiikin Kreikan ajoista saakka. Sokrates määritteli asian näin: ”Sulla on siinä Facessa nappi, jolla voit pyytää kaveriksi ja hyväksyä kaveripyynnön, niillä mennään.”

Siinä se nyt oli! Ai mikä? No, ainakin Facebook on käsite ja ihmiset käsittelevät (niin hyvässä kuin pahassa) toisiaan sen kautta. Kyllä maailma olisi parempi/paskempi paikka ilman Facebookia.

Jutun kirjoittajalla on elämä - kuten tämän jutun lukijoillakin.

PS. mitähän se tämäkin jätkä taas tällä meinaa? Ihan tyhjänpäivästä jankutusta koko stoori! Varmaan väittää itseään korostaakseen kavereilleen, että jutun kirjoittamiseen meni vartin verran, vaikka todellisuudessa väkersi tätä yli kolme varttia. Yrittää varmaan olla parempi kuin muut - EN TYKKÄÄ!

Mies, jolla oli kiire lennolle

Velipoika soitteli viime viikolla ja varmisteli minulta muutamia englanninkielisiä sanoja suomeksi ja savoksi. Aikani vastailin, kunnes ihmetys kävi liian suureksi ja minä otin kyselyvuoron. Ihmettelin, että onko globaali markkinatalous iskenyt yhtäkkiä Rautavaarankin perukoille vai mistä moinen lontoon tarve nosti koneyrittäjälle päätään? Velipoika selitti, että hallin pihassa oli juuri käynyt kovin kiireisen oloinen ulkomaalainen mies ja tarjotellut ilmaista aggregaattia. Velipoika oli kohteliaasti kieltäytynyt, sillä köyhällä ei ole vara ostaa halpaa, eikä varsinkaan ottaa ilmaista. Kuitenkin vähän oli jäänyt ”harmittamaan”, että josko kuitenkin olisi pitänyt auttaa miestä mäessä.

Oli sen verran mielenkiintoisen kuuloinen yhtälö, että kyselin millainen tarina miehellä oli oikein aggregaatin lisäksi matkassaan? Velipoika arveli ymmärtäneensä, että mies oli tulossa mökiltään Rautavaaran vieruspitäjästä Nurmeksesta, ja hänellä oli ollut hirvittävä kiire lennolle Kuopion Rissalasta kotimaata kohti. Kuulemma raskasta aggregaattia ei voinut ottaa lennolle, sillä se olisi maksanut omaisuuden. Siksi hän halusi täysin ymmärrettävästi lahjoittaa aparaattinsa pois. Olin todella liikuttunut, sillä tällaisia ihmisiä löytyy nykyään enää todella harvoin. Moni ei anna miljoonistaan mitään kellekään, mutta silti joku on valmis lahjoittamaan ainoan aggregaattinsa tuntemattomalle vastaantulijalle.

Ajatella! Mies oli lähtenyt tuli perseen alla omalta mökiltään Nurmeksesta, hädin tuskin oli ennättänyt nostaa aggregaattinsa auton peräkonttiin. Asutusta lienee ollut matkan varrellakin, mutta vasta reilun viidenkymmenen kilometrin jälkeen löytyi oikeanlainen ihminen, jolle aparaattia passasi tarjotella lahjaksi. Tämä olisi ollut vasta ensimmäinen kädenojennus miehen hyväksi, sillä ennen lentoasemalle saapumista hänelle olisi riittänyt muitakin haasteita. Mainittakoon mm. työkalusarja, jonka aggregaattilahjoituksen vastaanottoja olisi saanut ostaa käypään hintaan. Oletan myös, että vähän ennen Rissalan lentoasemaa, mies olisi vielä luovuttanut autonsa ja kesämökkinsä avaimet lähimmälle koirankävelyttäjälle ja juossut lähtötarkastukseen vapaana kuin taivaanlintu, ilman minkäänlaista materialistista painolastia. Lentokoneen ikkunasta taivaankantta katsellessa hänen mieleensä olisi jossakin vaiheessa juolahtanut se vaihtoehto, että josko sittenkin olisi pitänyt vain tulla taksilla?

Harmittaa kun ystävällisyys ja toisen auttaminen on näin tiukassa meidänkin suvussa. Googlaamalla huomasin, että samainen tai ainakin samantapainen mies on lähtenyt kiireellä mökiltään milloin mistäkin päin Suomea ja toistuvasti rukannut unohtaa aggregaatin takakonttiinsa. Totesin puhelun lopuksi velipojalle, että mikäli ei sinne vastaisuudessakaan kelpaa, niin sano edes, että ajavat Iisalmen kautta…

Kahvikeskusteluja

Muistuipa mieleeni eräs opiskelija-aikainen kokemukseni henkevistä keskusteluista, joihin ei toivomuksestani huolimatta koskaan palattu. Olin eräänä kauniina kesäaamupäivänä vielä nukkumassa, koska luennot alkoivat vasta iltapäivällä. Heräsin ovikellon soittoon hieman ennen herätyskellon kiekaisua.

Unihiekat silmissä ja bokserit jalassa laahustin ovelle avaamaan. Vastapuolella saranoita seisoi mies, siistissä tummassa puvussa, mustan nahkalaukun kera. Kädessä oli pölynimurin sijasta Vartiotorni-lehti, joten ihan kunnollisella asialla ilmeisesti oltiin. Mies tervehti ja kysyi saisiko tulla sisään juttusille. Sanoin, että totta maar, käy tuonne pöydän ääreen, niin minäkin vedän jotakin säädyllisempää päälleni. En uskonut keskustelumme muuten nousevan tarpeeksi uskottavaksi ja korkeatasoiseksi ”isäntä kalsareissa, vieras ykköspuvussa” -kombinaatiossa.

Pesaisin pikaisesti hampaat hyvän keskusteluilmapiirin takaamiseksi ja kiskoin verkkarit jalkaan. Keittiössä kysyin maistuisiko vieraalle kahvi, kun ainakin itselleni ajattelin keittää. Mies oli selvästikin hämmentynyt tarjouksesta ja ihmetellen otti tarjouksen ilolla vastaan. Keitin reilulla kädellä, koska aavistelin keskusteluista tulevan pitkän ja antoisan kuin eduskunnan täysistunnosta.

Kun sitten istuimme pöydässä nappisilmät vastakkain, kahvikupista nousevan höyryn leijaillessa välissämme, mies katsoi minua syvälle sisimpääni ja kysyi, mitä tiesin heidän uskonnostaan. Vastasin etten juuri mitään, mutta tässä minä nyt kuuntelen, joten anna palaa fränk, kerro kaikki!

Siinäpä minä, perusevankelisluterilainen kirkon ja isänmaan mies, istuin kolme varttia ja laajensin elämänkatsomustani kuuntelemalla. Mies ei ollut töykeä, joten tiedoksiannon vastaanottaminen sujui ilman ongelmia. Minulla kun ei ole mitään sitä vastaan, mitä itse kukin uskoo ja pitää oikeana. Vain ne ihmiset, joille sekään ei riitä, vaan heidän täytyy toitottaa kaikkien muiden olevan väärässä, ovat omassa ympäripyöreydessään typeriä. Asia itsessään voi olla niin politiikkaa, uskontoa, urheilua kuin kulttuuriakin.

Saatuani kuulla riittävästi oli vuoropuhelun aika, joten aloitin kyselemisen. Lähdettiin ihan ruohonjuuritasolta, peruskysymyksistä ja ajatuksista. Pikku hiljaa siirryimme ylemmäs atmosfääriin ja rupesimme lähestymään otsonikerrosta. Mies huomasikin pian, ettei lehtijulkaisusta löytynytkään kaikkia vastauksia esittämiini kysymyksiin, eikä niitä pystytty aukottomasti perustelemaan vähenevällä jäniskannalla. Olin entistä enemmän ymmälläni! Minunhan tässä piti saada vastauksia, mutta nyt kysymys toisensa perään olinkin entistä tietämättömämpi.

Keskustelukaverini löysäsi vaivaantuneen näköisenä kravatinsolmuaan ja oli silmin nähden harmistunut siitä, että kysymykseni leijailivat ilmassa kuin lehdet ulkona tuulessa. Aidon rehellinen ja tietämätön kyselysessioni oli kestänyt viitisentoista minuuttia, kun mies alkoi vilkuilla vähän väliä rannekelloaan. Tajusin, että keskustelukaverini aikoo ottaa hatkat, joten nopeutin vielä kyselyrytmiäni entisestään. Hetken kuluttua mies huokaisi syvään ja sanoi ”niin… eihän sitä tiedä”. Tämän todettuaan hän kiitti, nousi pöydästä ja kertoi hänen olevan pakko mennä.

Kun mies oli jo aukaissut ulko-oven, hän kääntyi vielä minuun päin ja sanoi ”kuule, saanko minä tulla käymään uudestaan viisaamman kaverin kanssa?”. Mietin olisiko se viisaampi mies sitten viisaampi häntä vai minua? Ainakin minua viisaampi olisi helppo olla, sillä minulla ei ollut mitään muuta kuin kysymyksiä. Joka tapauksessa sanoin miehelle, että olette toki tervetulleita käymään ja seuraavan kerran varaan myös pullaa pöytään, kun pitäähän sitä sielun lisäksi ruumistakin ravita. Ei kuitenkaan koskaan kuulunut enää siitä miehestä saati viisaammastakaan, joten ei auta! Se on vain pärjättävä omassa tyhmyydessään!

Kerro, kerro kuvastin, mikä on sun puhelin?

Kävin töiden jälkeen marketissa aikeissa hankkia puhelimeen autolaturi. Siispä kiersin kaupassa puolelle, jossa elektroniikkaromppeet sijaitsevat. Tullessani paikalle siellä oli vanha isäntä ostoskärrin kanssa päivystämässä (melko tuimalla silmällä) hyllyn kulmalta pitkälle käytävälle. Vaikka askel ei ollut enää uuden veroinen, niin pää pyöri ja suu kävi sitäkin topakammin. ”Missee ne kaekki myyjät on?”, isäntä äsähti saapuessani lähemmäs. Koska ketään muuta ei näkynyt liepeillä pysäyttämään monologia, niin minä totesin ”eepä oo näkyny, eekä kyllä kuulunukkaa”. Isäntä jatkoi vielä sanoen ”Jos niät niitä, niin käske heti tänne!”. Minä hymyilin ja nyökkäsin sanoen ”minäpä käsken ihan viivasuorana”.

Hetken kuluttua isäntä siirtyi passipaikalta katselemaan samaa hyllyä kuin minäkin. Ajatteli kuitenkin kysäistä, josko minä voisin auttaa (vaikka enhän minä voinut isännälle myyjäksi muuttua, kun ei tämä yhteiskunta toimi sillä tavalla)? Apu kuitenkin kelpasi ja isäntä kertoi tarvitsevansa laturin eukolleen. Hetken mietin, että löytyyköhän sitä sopivaa pistotulppaa isännän eukkoon tältä hyllyltä? Niinpä ihan kaiken varalta utelin ”tarkoitatko puhelimenlaturia?”. No sitähän isäntä kuulemma tarkoitti, joten heti oltiin samalla aaltopituudella ja aloitettiin inspiroituminen.

Seuraavaksi kysyin, että tietääkös se isäntä millainen tarvittava laturi on, tai millaiseen puhelimeen se on tulossa? Ei kuulemma tiennyt, kun pojan porukka oli kännykän joskus heille antanut. Laskelmoin mielessäni, että se rajaa jo kaikki tyttöjen antamat kännykät pois, joten ollaan askeleen lähempänä onnistumista.

Kun ei ollut mitään tietoa puhelimen merkistä ja mallista, eikä sitä voinut kysyä mistään, niin ruvettiin sitten yhdessä tuumin arvuuttelemaan. ”Onko puhelin miten vanha?” kysyin, koska uudemmissa on samanlaiset laturinpäät muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Isäntä muisteli ”jotta eekkaet tuo niin vanaha oo, muttee oo kyllä ihan uuskaan”. Selevempi peli! Siinäpä sitä tarinoitiin seuraavat viisi minuuttia; minä kysyin ja isäntä lupsautteli savolaisvastauksia ihan kuin apteekin hyllyltä - en vain ollut ihan selvillä reseptistä.

Googlailin samalla kännykälläni puhelinmallien kuvia ja näytin niitä isännälle, mutta ei siitä näytön tihruksesta kuulemma saanut oikein selvää ilman laseja. Yhtäkkiä isäntä koplasi takin taskuaan ja tokaisi ”ootappas…”. Sillä hetkellä löin itseni kanssa vetoa, että Nokialaista taisi löytyä kuitenkin muualtakin kuin isännän kumiterän varresta. Siellähän se kännykkä oli ollut koko ajan takin taskussa. Vähän harmitti kesken arvailujen lopettaa, kun oltaisiin voitu vaikka tunnustella ensin puhelimen muotoa takin ulkopuolelta ja jatkaa vielä arvailua. Puhelimen nähtyäni nostimme sopivan laturipaketin isännän ostoskärriin.

Isäntä oli tyytyväinen ja kiitteli kovasti. Minä puolestani kysyin, että minnekäs osastolle sitä seuraavaksi lähdettäisiin? Isäntä naureskeli, että kyllä hän jo pottujen ostosta selvinnee ilman minunkin apua.

Poistuin siis kaupasta tyhjin käsin, mutta silti hyvillä mielin. Laturinostoonhan minä lähdin, tällä kertaa se vain ostettiin jollekin muulle.

Kuvitelma vs. Todellisuus

Kävin tänään labrassa työterveyshuollon rutiinitarkastuksen merkeissä.

KUVITELMA

Vuoronumeron ilmestyttyä marssin kohti loosia, jossa pirteä hoitaja ottaa minut vastaan hymyillen. Uppoudun keskusteluun ja somasti räpsytteleviin silmiin niin, etten edes huomaa verikokeen ottoa. Saan lähtiessäni hoitajan puhelinnumeron ihan siltä varalta, mikäli minua alkaisi huimata…

TODELLISUUS

Kuuntelen odotustilassa kaikki savottajutut vuodesta 50 lähtien sekä kotilääkäreiden/asiasta vain muuten kiinnostuneiden analyysia omasta ja naapurin suolentoiminnasta. Yritän sulkea korvani ympäröivältä maailmalta ja löytää jostakin nettivaraukseni numeron. Tekstiviestissä on väärä, koska muutin aikaa netissä jälkikäteen. Saan kaivettua ruudulle sopivasti oikean lottorivin, kun minulle tarkoitettu kutsunumero häviää jo infotaululta. Marssin reippaasti kohti loosia, jossa kokenut täti jo katselee kelloa miettien ”missä helevetissä sinä juippi oikein kuppasit?”.

Kela-kortti on valmiina tärisevässä kädessä, mutta silti saan tiukan ja käskymäisen pyynnön ojentaa valtion luottokortti hetimmiten. Istun penkkiin ja laitan hihat ylös - nyt hommiin! Pienen desipyyhkäisyn jälkeen neula uppoaa topakasti taipeeseen. Yleensä ei tunnu missään, nyt tuntuu! Putkeen ei kuitenkaan tule tippaakaan verta, suoni kuulemma lähti karkuun – no en ihmettele, kohta lähden minäkin!

Hoitaja pistää entistä syvemmälle ja vääntelee neulaa ihon sisällä. Puren alahuulta (en silleen seksikkäästi) ja sormet alkavat kouristella tahtomattani. ”Neula taisi osua hermoon”, hoitaja pohtii ääneen. En saa irvistykseltäni sanotuksi, että tarkoitatkohan hermoa siellä käsitaipeessa vai korvieni välissä? Tämän jälkeen rei’itämme vielä useampaan kertaan molemmat kädet, vain napakoru ja nännilävistys jäävät puuttumaan. Lopputuloksena on upea, yksi koeputkellinen verta. Nousen penkistä ja nyökkään kiitokseksi. Taitaa olla turha jäädä odottelemaan sitä puhelinnumeroa…