Kahvikeskusteluja

Muistuipa mieleeni eräs opiskelija-aikainen kokemukseni henkevistä keskusteluista, joihin ei toivomuksestani huolimatta koskaan palattu. Olin eräänä kauniina kesäaamupäivänä vielä nukkumassa, koska luennot alkoivat vasta iltapäivällä. Heräsin ovikellon soittoon hieman ennen herätyskellon kiekaisua.

Unihiekat silmissä ja bokserit jalassa laahustin ovelle avaamaan. Vastapuolella saranoita seisoi mies, siistissä tummassa puvussa, mustan nahkalaukun kera. Kädessä oli pölynimurin sijasta Vartiotorni-lehti, joten ihan kunnollisella asialla ilmeisesti oltiin. Mies tervehti ja kysyi saisiko tulla sisään juttusille. Sanoin, että totta maar, käy tuonne pöydän ääreen, niin minäkin vedän jotakin säädyllisempää päälleni. En uskonut keskustelumme muuten nousevan tarpeeksi uskottavaksi ja korkeatasoiseksi ”isäntä kalsareissa, vieras ykköspuvussa” -kombinaatiossa.

Pesaisin pikaisesti hampaat hyvän keskusteluilmapiirin takaamiseksi ja kiskoin verkkarit jalkaan. Keittiössä kysyin maistuisiko vieraalle kahvi, kun ainakin itselleni ajattelin keittää. Mies oli selvästikin hämmentynyt tarjouksesta ja ihmetellen otti tarjouksen ilolla vastaan. Keitin reilulla kädellä, koska aavistelin keskusteluista tulevan pitkän ja antoisan kuin eduskunnan täysistunnosta.

Kun sitten istuimme pöydässä nappisilmät vastakkain, kahvikupista nousevan höyryn leijaillessa välissämme, mies katsoi minua syvälle sisimpääni ja kysyi, mitä tiesin heidän uskonnostaan. Vastasin etten juuri mitään, mutta tässä minä nyt kuuntelen, joten anna palaa fränk, kerro kaikki!

Siinäpä minä, perusevankelisluterilainen kirkon ja isänmaan mies, istuin kolme varttia ja laajensin elämänkatsomustani kuuntelemalla. Mies ei ollut töykeä, joten tiedoksiannon vastaanottaminen sujui ilman ongelmia. Minulla kun ei ole mitään sitä vastaan, mitä itse kukin uskoo ja pitää oikeana. Vain ne ihmiset, joille sekään ei riitä, vaan heidän täytyy toitottaa kaikkien muiden olevan väärässä, ovat omassa ympäripyöreydessään typeriä. Asia itsessään voi olla niin politiikkaa, uskontoa, urheilua kuin kulttuuriakin.

Saatuani kuulla riittävästi oli vuoropuhelun aika, joten aloitin kyselemisen. Lähdettiin ihan ruohonjuuritasolta, peruskysymyksistä ja ajatuksista. Pikku hiljaa siirryimme ylemmäs atmosfääriin ja rupesimme lähestymään otsonikerrosta. Mies huomasikin pian, ettei lehtijulkaisusta löytynytkään kaikkia vastauksia esittämiini kysymyksiin, eikä niitä pystytty aukottomasti perustelemaan vähenevällä jäniskannalla. Olin entistä enemmän ymmälläni! Minunhan tässä piti saada vastauksia, mutta nyt kysymys toisensa perään olinkin entistä tietämättömämpi.

Keskustelukaverini löysäsi vaivaantuneen näköisenä kravatinsolmuaan ja oli silmin nähden harmistunut siitä, että kysymykseni leijailivat ilmassa kuin lehdet ulkona tuulessa. Aidon rehellinen ja tietämätön kyselysessioni oli kestänyt viitisentoista minuuttia, kun mies alkoi vilkuilla vähän väliä rannekelloaan. Tajusin, että keskustelukaverini aikoo ottaa hatkat, joten nopeutin vielä kyselyrytmiäni entisestään. Hetken kuluttua mies huokaisi syvään ja sanoi ”niin… eihän sitä tiedä”. Tämän todettuaan hän kiitti, nousi pöydästä ja kertoi hänen olevan pakko mennä.

Kun mies oli jo aukaissut ulko-oven, hän kääntyi vielä minuun päin ja sanoi ”kuule, saanko minä tulla käymään uudestaan viisaamman kaverin kanssa?”. Mietin olisiko se viisaampi mies sitten viisaampi häntä vai minua? Ainakin minua viisaampi olisi helppo olla, sillä minulla ei ollut mitään muuta kuin kysymyksiä. Joka tapauksessa sanoin miehelle, että olette toki tervetulleita käymään ja seuraavan kerran varaan myös pullaa pöytään, kun pitäähän sitä sielun lisäksi ruumistakin ravita. Ei kuitenkaan koskaan kuulunut enää siitä miehestä saati viisaammastakaan, joten ei auta! Se on vain pärjättävä omassa tyhmyydessään!

Kerro, kerro kuvastin, mikä on sun puhelin?

Kävin töiden jälkeen marketissa aikeissa hankkia puhelimeen autolaturi. Siispä kiersin kaupassa puolelle, jossa elektroniikkaromppeet sijaitsevat. Tullessani paikalle siellä oli vanha isäntä ostoskärrin kanssa päivystämässä (melko tuimalla silmällä) hyllyn kulmalta pitkälle käytävälle. Vaikka askel ei ollut enää uuden veroinen, niin pää pyöri ja suu kävi sitäkin topakammin. ”Missee ne kaekki myyjät on?”, isäntä äsähti saapuessani lähemmäs. Koska ketään muuta ei näkynyt liepeillä pysäyttämään monologia, niin minä totesin ”eepä oo näkyny, eekä kyllä kuulunukkaa”. Isäntä jatkoi vielä sanoen ”Jos niät niitä, niin käske heti tänne!”. Minä hymyilin ja nyökkäsin sanoen ”minäpä käsken ihan viivasuorana”.

Hetken kuluttua isäntä siirtyi passipaikalta katselemaan samaa hyllyä kuin minäkin. Ajatteli kuitenkin kysäistä, josko minä voisin auttaa (vaikka enhän minä voinut isännälle myyjäksi muuttua, kun ei tämä yhteiskunta toimi sillä tavalla)? Apu kuitenkin kelpasi ja isäntä kertoi tarvitsevansa laturin eukolleen. Hetken mietin, että löytyyköhän sitä sopivaa pistotulppaa isännän eukkoon tältä hyllyltä? Niinpä ihan kaiken varalta utelin ”tarkoitatko puhelimenlaturia?”. No sitähän isäntä kuulemma tarkoitti, joten heti oltiin samalla aaltopituudella ja aloitettiin inspiroituminen.

Seuraavaksi kysyin, että tietääkös se isäntä millainen tarvittava laturi on, tai millaiseen puhelimeen se on tulossa? Ei kuulemma tiennyt, kun pojan porukka oli kännykän joskus heille antanut. Laskelmoin mielessäni, että se rajaa jo kaikki tyttöjen antamat kännykät pois, joten ollaan askeleen lähempänä onnistumista.

Kun ei ollut mitään tietoa puhelimen merkistä ja mallista, eikä sitä voinut kysyä mistään, niin ruvettiin sitten yhdessä tuumin arvuuttelemaan. ”Onko puhelin miten vanha?” kysyin, koska uudemmissa on samanlaiset laturinpäät muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Isäntä muisteli ”jotta eekkaet tuo niin vanaha oo, muttee oo kyllä ihan uuskaan”. Selevempi peli! Siinäpä sitä tarinoitiin seuraavat viisi minuuttia; minä kysyin ja isäntä lupsautteli savolaisvastauksia ihan kuin apteekin hyllyltä - en vain ollut ihan selvillä reseptistä.

Googlailin samalla kännykälläni puhelinmallien kuvia ja näytin niitä isännälle, mutta ei siitä näytön tihruksesta kuulemma saanut oikein selvää ilman laseja. Yhtäkkiä isäntä koplasi takin taskuaan ja tokaisi ”ootappas…”. Sillä hetkellä löin itseni kanssa vetoa, että Nokialaista taisi löytyä kuitenkin muualtakin kuin isännän kumiterän varresta. Siellähän se kännykkä oli ollut koko ajan takin taskussa. Vähän harmitti kesken arvailujen lopettaa, kun oltaisiin voitu vaikka tunnustella ensin puhelimen muotoa takin ulkopuolelta ja jatkaa vielä arvailua. Puhelimen nähtyäni nostimme sopivan laturipaketin isännän ostoskärriin.

Isäntä oli tyytyväinen ja kiitteli kovasti. Minä puolestani kysyin, että minnekäs osastolle sitä seuraavaksi lähdettäisiin? Isäntä naureskeli, että kyllä hän jo pottujen ostosta selvinnee ilman minunkin apua.

Poistuin siis kaupasta tyhjin käsin, mutta silti hyvillä mielin. Laturinostoonhan minä lähdin, tällä kertaa se vain ostettiin jollekin muulle.