Patongin täydeltä asiaa

Sitä joskus sanotaan, ettei nykyajan nuoriso osaa käyttäytyä. Kyllä se taito näköjään vanhemmiltakin löytyy kun oikein yrittää. Yöllinen jonotus Joensuun Subwayssa herätti paljon muutakin kuin nälän tunteen. Jonoon ilmestyi kaksi kännissä kuin käki olevaa naista akuutin ja täysin hallitsemattoman puheripulin kera – ja siitä se ajatus sitten lähti. Aavistelin heti, että jutuissa tulee olemaan potkua enemmän kuin tiskin maustehyllyssä.

Ystävällinen, nuori myyjä toivotti ylämäkialamäkikännit ottaneet Leena Hefner o.s. Herppeenluomat tervetulleeksi ja kysyi, mitä laitetaan (Putous-äänellä)? Kas kummaa, alkuun ei tuntunut löytyvän mitään laitettavaa. Kun kaksikolle viimein selvisi, ettei liikkeestä voikaan tilata makkaraperunoita saati hampurilaisia, niin fokus siirtyi viimein patonkivalikoimaan. Ongelmaksi jäi enää se, mitä täytteeksi laitettaisiin? Myyjä ehdotteli kanaa, possua, kettua ja karhua, mutta mitään tarpeeksi fiiniä klo 02 -kännin herkistämille makunystyröille ei tuntunut löytyvän. Johdattelevan työn tuloksena molemmille kirjattiin viimein todistajien läsnä ollessa Italian B.M.T.

”Paahdetaanko?”, kysyi myyjä, mutta naiset keskustelevat jo omissa maailmoissaan yksityisongelmistaan kuuluvasti koko asiakaskunnalle. Savun noustessa sekä uunista että korvista, kysyi myyjä laitetaanko aurajuustoa lisukkeeksi, kun se maksaa 50 senttiä lisää? ”Makssshakoon vaikka viiis euroa, ihan sama!”, korahtaa kännisempi. Tässä vaiheessa toivoin, että myyjä myös pokkana laskuttaisi kummaltakin ylimääräiset viisi euroa, kun pieni raha ei kerran tuntunut taskussa painavan.

Seuraava paha rasti olikin sitten kasvisten valitseminen. ”Äääää, mä mitään ota!”, kaksikon johtohahmo toteaa. ”Tai no… Laita sssuolakurkkua ja kurrrkkua ja pappprikaa ja phunasipulia ja…”, siinä se nyt luetteli kuitenkin yksi kerrallaan kaikki loodat laarista. Pisteeksi iin päälle tuli sitten seuraava lohkaisu ”Mut oliiveja et laita, tai työnnän ne sun… Shanonko minne?”. Nuori myyjä oli todella vaivaantuneen oloinen, mutta jatkoi työtään edelleen hymyillen. Tässä vaiheessa minun olisi pitänyt kysyä, onko siellä yhtään kovettunutta hunajakaurapatonkia käden ulottuvilla? Olisin yhteisen edun nimissä mojauttanut (sanonko minne) täti Moonikan hetkeksi hiljaiseksi. Onneksi pääsin jo lähtemään kassalta ulos, koska loppuhuipennus oli varmasti vielä tulossa. Minulle riitti tämän teatteriesityksen ensimmäinen puoliaika, encorea en pyydä.

Havaintoja pikkujoulutunnelmissa olevista tontuista

Baarireissut lähestyvän joulun alla saavat uuden nimen, pikkujoulut! Pääsin itsekin pitkästä aikaa käymään ja tunnustelemaan ihan perinteistä yökerhomeininkiä. Huomautettakoon, että ”pääsin” tässä yhteydessä ei tarkoita sitä, että joku olisi minua estänyt menemästä – käyntikerrat ovat vain jääneet selittämättömistä syistä vähäisiksi.

Maltillinen alkuilta taittui selvästi nousukiitoon kellon lähentyessä puoltayötä. Jostakin korpikuusen kannon alta ylös vääntäytyi pk-yrityspikkujouluporukka, joka on ulkoistanut itsensä baariin ja siirtynyt suorittamaan soidinmenojaan tanssilattialle. Porukan ainoa naispuolinen osanottaja lähes jakoi ympäröiville metsoille numerolappuja rintaan liehittelyn hakiessa minulle ihan uusia, tuntemattomia ulottuvuuksia. Porukan reteimmäin karjun perinteiset, mustanahkaiset työkengät (mallia hollantilainen puukenkä) liukuivat lattialla moonwalkia takaperin jokaiseen tunnettuun ilmansuuntaan. Viimein pari onnekasta työkaveria pääsi soittamaan Venukselleen suuta ihan huulille asti. Kukaan porukasta ei näyttänyt pettyneeltä, vaikka tästä ty(tt)ökaverista ei varmasti riittänytkään kaikille kielimoukkuja enempää.

Mutta se duunariporukasta, sillä takavasemmalta lähestyi jo arvokkuutta huokuva kasvuyritysseurue. Kaikilla miehillä oli päällään puku ja he kantoivat kädessään (tasan yhdeksänkymmenen asteen kulmassa) aistikkaan kirkasta drinkkiä, jossa oli sitrushedelmäviipale. Pari rennompaa kaveria oli unohtanut kravatin kotiin (ettei se siirry illan myötä otsapannaksi) ja jättänyt ylimmän paidannapin rehvakkaasti auki. Hyvässä muodostelmassa he siirtyivät tsiikaamaan menoa tanssilattian liepeille, toinen käsi tyylikkäästi housun taskussa. Viimeinenkin osakkeenomistaja kiirehti tiskiltä äkkiä ryhmään, sillä tiimihän on juuri niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Porukan ”business relationship manager” kävi seuraavaksi DJ:n juttusilla toivomassa sopivampaa suhdannemusiikkia globaaleilta markkinoilta. Muut jäsenet kopeloivat taskujaan ja tarkastivat löytyykö pohjalta vielä tarpeeksi riittävän isoja seteleitä, joita voi tiskillä esitellä köyhille.

Siirryin itsekin tiskille, sillä huomasin ajattelevani liian paljon. Juomaa odotellessa huomasin kuinka tyhjäksi jättämäni tuolin liepeille ja seuralaiseni viereen hinautui pelimies. Lippalakki oli hieman vinossa, ja kaulaketju muodikkaasti paidan päällä. Hetken aikaa coolisti pöytään nojailtuaan, musiikin tahdissa nyökyttelevä leuka heittää jonkin lennokkaan ”one linerin” kohteen suuntaan. Takaisinpäin tulee ilmeisesti jotakin yhtä lyhyttä ja ytimekästä, sillä pelimies hivuttautuu takavasemmalle huomaamattomasti kuin mustanaamio. Kiirehdin pöytään kuullakseni mikä siinä nyt meni vikaan? Kuolematon leuka oli tällä kertaa ”odotat sä jotakuta?”. Note to you pelimies: naiset odottavat aina jotakuta tai jotakin – turhahan sitä on mennä heiltä kysymään!

Näkökenttään ilmestyy vielä lopuksi ”merkkipaidassa” ja värjätyissä hiuksissaan näitä nykyajan hienostelijamiehiä. Varmasti tuokin jätkä käyttää enemmän aikaa valmistautumiseensa kuin naiset ulos lähtiessä! Sitten ollaan niin hauskaa seuraihmistä, että jo vähemmästäkin palaa muilta hermot. Mutta nyt riittää tämä peilin edessä töllistely! Huljautan kädet raanan alla ja sipaisen vielä etufledan viimeisenkin suortuvan kondikseen. Takuulla Illan vähäpukeisin nainen aloittelee juuri laulantaa estradilla ja siellä on tietysti kaikki känniääliöt eturivissä - nyt tuli kiire!