Patongin täydeltä asiaa

Sitä joskus sanotaan, ettei nykyajan nuoriso osaa käyttäytyä. Kyllä se taito näköjään vanhemmiltakin löytyy kun oikein yrittää. Yöllinen jonotus Joensuun Subwayssa herätti paljon muutakin kuin nälän tunteen. Jonoon ilmestyi kaksi kännissä kuin käki olevaa naista akuutin ja täysin hallitsemattoman puheripulin kera – ja siitä se ajatus sitten lähti. Aavistelin heti, että jutuissa tulee olemaan potkua enemmän kuin tiskin maustehyllyssä.

Ystävällinen, nuori myyjä toivotti ylämäkialamäkikännit ottaneet Leena Hefner o.s. Herppeenluomat tervetulleeksi ja kysyi, mitä laitetaan (Putous-äänellä)? Kas kummaa, alkuun ei tuntunut löytyvän mitään laitettavaa. Kun kaksikolle viimein selvisi, ettei liikkeestä voikaan tilata makkaraperunoita saati hampurilaisia, niin fokus siirtyi viimein patonkivalikoimaan. Ongelmaksi jäi enää se, mitä täytteeksi laitettaisiin? Myyjä ehdotteli kanaa, possua, kettua ja karhua, mutta mitään tarpeeksi fiiniä klo 02 -kännin herkistämille makunystyröille ei tuntunut löytyvän. Johdattelevan työn tuloksena molemmille kirjattiin viimein todistajien läsnä ollessa Italian B.M.T.

”Paahdetaanko?”, kysyi myyjä, mutta naiset keskustelevat jo omissa maailmoissaan yksityisongelmistaan kuuluvasti koko asiakaskunnalle. Savun noustessa sekä uunista että korvista, kysyi myyjä laitetaanko aurajuustoa lisukkeeksi, kun se maksaa 50 senttiä lisää? ”Makssshakoon vaikka viiis euroa, ihan sama!”, korahtaa kännisempi. Tässä vaiheessa toivoin, että myyjä myös pokkana laskuttaisi kummaltakin ylimääräiset viisi euroa, kun pieni raha ei kerran tuntunut taskussa painavan.

Seuraava paha rasti olikin sitten kasvisten valitseminen. ”Äääää, mä mitään ota!”, kaksikon johtohahmo toteaa. ”Tai no… Laita sssuolakurkkua ja kurrrkkua ja pappprikaa ja phunasipulia ja…”, siinä se nyt luetteli kuitenkin yksi kerrallaan kaikki loodat laarista. Pisteeksi iin päälle tuli sitten seuraava lohkaisu ”Mut oliiveja et laita, tai työnnän ne sun… Shanonko minne?”. Nuori myyjä oli todella vaivaantuneen oloinen, mutta jatkoi työtään edelleen hymyillen. Tässä vaiheessa minun olisi pitänyt kysyä, onko siellä yhtään kovettunutta hunajakaurapatonkia käden ulottuvilla? Olisin yhteisen edun nimissä mojauttanut (sanonko minne) täti Moonikan hetkeksi hiljaiseksi. Onneksi pääsin jo lähtemään kassalta ulos, koska loppuhuipennus oli varmasti vielä tulossa. Minulle riitti tämän teatteriesityksen ensimmäinen puoliaika, encorea en pyydä.

Havaintoja pikkujoulutunnelmissa olevista tontuista

Baarireissut lähestyvän joulun alla saavat uuden nimen, pikkujoulut! Pääsin itsekin pitkästä aikaa käymään ja tunnustelemaan ihan perinteistä yökerhomeininkiä. Huomautettakoon, että ”pääsin” tässä yhteydessä ei tarkoita sitä, että joku olisi minua estänyt menemästä – käyntikerrat ovat vain jääneet selittämättömistä syistä vähäisiksi.

Maltillinen alkuilta taittui selvästi nousukiitoon kellon lähentyessä puoltayötä. Jostakin korpikuusen kannon alta ylös vääntäytyi pk-yrityspikkujouluporukka, joka on ulkoistanut itsensä baariin ja siirtynyt suorittamaan soidinmenojaan tanssilattialle. Porukan ainoa naispuolinen osanottaja lähes jakoi ympäröiville metsoille numerolappuja rintaan liehittelyn hakiessa minulle ihan uusia, tuntemattomia ulottuvuuksia. Porukan reteimmäin karjun perinteiset, mustanahkaiset työkengät (mallia hollantilainen puukenkä) liukuivat lattialla moonwalkia takaperin jokaiseen tunnettuun ilmansuuntaan. Viimein pari onnekasta työkaveria pääsi soittamaan Venukselleen suuta ihan huulille asti. Kukaan porukasta ei näyttänyt pettyneeltä, vaikka tästä ty(tt)ökaverista ei varmasti riittänytkään kaikille kielimoukkuja enempää.

Mutta se duunariporukasta, sillä takavasemmalta lähestyi jo arvokkuutta huokuva kasvuyritysseurue. Kaikilla miehillä oli päällään puku ja he kantoivat kädessään (tasan yhdeksänkymmenen asteen kulmassa) aistikkaan kirkasta drinkkiä, jossa oli sitrushedelmäviipale. Pari rennompaa kaveria oli unohtanut kravatin kotiin (ettei se siirry illan myötä otsapannaksi) ja jättänyt ylimmän paidannapin rehvakkaasti auki. Hyvässä muodostelmassa he siirtyivät tsiikaamaan menoa tanssilattian liepeille, toinen käsi tyylikkäästi housun taskussa. Viimeinenkin osakkeenomistaja kiirehti tiskiltä äkkiä ryhmään, sillä tiimihän on juuri niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Porukan ”business relationship manager” kävi seuraavaksi DJ:n juttusilla toivomassa sopivampaa suhdannemusiikkia globaaleilta markkinoilta. Muut jäsenet kopeloivat taskujaan ja tarkastivat löytyykö pohjalta vielä tarpeeksi riittävän isoja seteleitä, joita voi tiskillä esitellä köyhille.

Siirryin itsekin tiskille, sillä huomasin ajattelevani liian paljon. Juomaa odotellessa huomasin kuinka tyhjäksi jättämäni tuolin liepeille ja seuralaiseni viereen hinautui pelimies. Lippalakki oli hieman vinossa, ja kaulaketju muodikkaasti paidan päällä. Hetken aikaa coolisti pöytään nojailtuaan, musiikin tahdissa nyökyttelevä leuka heittää jonkin lennokkaan ”one linerin” kohteen suuntaan. Takaisinpäin tulee ilmeisesti jotakin yhtä lyhyttä ja ytimekästä, sillä pelimies hivuttautuu takavasemmalle huomaamattomasti kuin mustanaamio. Kiirehdin pöytään kuullakseni mikä siinä nyt meni vikaan? Kuolematon leuka oli tällä kertaa ”odotat sä jotakuta?”. Note to you pelimies: naiset odottavat aina jotakuta tai jotakin – turhahan sitä on mennä heiltä kysymään!

Näkökenttään ilmestyy vielä lopuksi ”merkkipaidassa” ja värjätyissä hiuksissaan näitä nykyajan hienostelijamiehiä. Varmasti tuokin jätkä käyttää enemmän aikaa valmistautumiseensa kuin naiset ulos lähtiessä! Sitten ollaan niin hauskaa seuraihmistä, että jo vähemmästäkin palaa muilta hermot. Mutta nyt riittää tämä peilin edessä töllistely! Huljautan kädet raanan alla ja sipaisen vielä etufledan viimeisenkin suortuvan kondikseen. Takuulla Illan vähäpukeisin nainen aloittelee juuri laulantaa estradilla ja siellä on tietysti kaikki känniääliöt eturivissä - nyt tuli kiire!

Viking Linella saa suorastaan v*ttumaisen hyvää asiakaspalvelua!

Kävimme viime viikonloppuna Päivä Tukholmassa -risteilyllä jalkapalloporukalla. Mukana oli myös melkoinen joukko muita ihan normaaleja ihmisiä, jollaisiksi pelaajia ei siis lasketa. Meininki oli niin maissa kuin merelläkin varsin hupaisaa ja reissu kokonaisuudessaan onnistunut. Yksi pieni juttu jäi kuitenkin ihmetyttämään ja siitä seuraavassa…

Meidän porukkamme selväpäinen ja muutoinkin asiallinen varakapteeni meni perjantai-illasta laivalla pubin tiskille tilaamaan juotavaa. Kyseinen kaveri tilasi jo viime vuoden matkalla vakioksi muodostuneen Forrest Gump -drinkin. Baaritiskin toisella puolella ollut (mitä ilmeisimmin kokenut) vanhempi tarjoilijamies otti tilauksen vastaan sanoilla ”painu vittuun sen Forrest Gumpisi kanssa” ja siirtyi ”palvelemaan” muita asiakkaita. En osaa sanoa millaisen koulutuksen ko. tarjoilija on työhönsä saanut tai miten hän kokee asiakaspalvelun osaksi sydäntään. Sen kuitenkin tiedän, että laivalla kaiken maailman kännisikahörhöjä katsellessa luulisi henkilökunnan osaavan arvostaa sellaista asiakaskuntaa, joka käyttäytyy heitä kohtaan normaalisti - vaikka sitten itse drinkki ylittäisikin kaikki inhimillisen sietokyvyn rajat.

Eipä tämä juttu meidän varakapteenin saati muidenkaan iltaa heilauttanut. Otin kuitenkin ison porukan ”matkanjärjestäjänä” asian omakseni ja esille myöhemmin. Pyysin heidän ravintolapuolen esimiestään käymään juttusilla ja annoin nöyrää asiakaspalautetta. Esimies rupesi jossakin vaiheessa selittämään sitä, että tarjoilijoiden kuuluisi kysyä drinkistä muilta kollegoilta, mikäli he eivät sitä tunne. Vastasin, että mikäli itse drinkki on tässä jutussa hänelle kaikkein olennaisin asia, niin emme ehkä käy tätä keskustelua samasta näkökulmasta. Esimies kuunteli palautteen muutoin asiallisesti, pahoitteli ja sanoi selvittävänsä tilanteen.

Kai sen olisi pitänyt sitten riittää, mutta olisin odottanut, että asianosaiselle asiakkaalle olisi tarjottu edes yksi ”ei tarvitsekaan painua vittuun sen Forrest Gumpin kanssa” -drinkki hyvityksenä. Keskustelumme lopuksi vakuutin, että meidän iltamme ei ole tästä tapahtumasta mennyt pilalle. Samalla toivoin, että en ole pahoittanut esimiehen tai tarjoilijan mieltä palautteellani ja pyysin omasta puolestani heiltä anteeksi. Lupasin käydä kapteenin ominaisuudessa kehityskeskustelun varakapteenin kanssa ja selvittää, mikä johti siihen, että hän meni tilaamaan Forrest Gump -drinkkiä. Ottakoon hän opikseen, kun eivät muut kerran siihen kykene.

Tässä vielä drinkkiohje kaikille ”painu vittuun” -asenteella oleville tarjoilijoille:

Forrest Gump

Ainesosat:

8 cl Greippilimsa

2 cl Sitruunamehu

2 cl Limemehu

4 cl Vodka (Sitruuna)

Ohje:

Laita lasiin jäitä, lisää vodka ja mehut. Hämmennä lusikalla ja pidennä greippilimsalla haluamasi vahvuiseksi. Tarjoillaan (jos tarjoillaan) viileänä pienen vittuilun kera!

On se vaan niin BeeBeetä!

Yhteiset hetket Suomen laadukkaimman ohjelman seurassa ovat jääneet männä vuosina vähäiseksi – niitä ei ole ollut. Aloitin henkisen kasvun television äärellä tiistai-iltana klo 21 tutustumalla Big Brotheriin ja kyllä kannatti! Harvoin sitä kuulee sellaisia viisauksia ihmisen suusta kuin alkuhaastattelussa. Tuosta kun meno vielä yltyy niin elämääkin suuremmat sitaatit saavat ansaitsemansa arvon ja paikan. Siinä unohtuvat sodat, nälänhätä ja kurjuus kun mikrofoniin ammennetaan sukkeluuksia äidin rahoittamien silikonirintojen yläpuolelta. Rajat suurten kysymysten äärellä ovat häilyviä ja mahdottomia määritellä kuten nähtiin: ”Oletko sinkku vai et?” ”Hmmm, joo, en tiedä, vaikea määritellä, hmmm.” Että kehtaavatkin tentata suorassa lähetyksessä tuollaisilla kysymyksillä, ei niihin voi vastata vain kyllä tai ei!

Vaikken intensiivisesti lähetystä seurannutkaan, niin tsekkasin kyllä kaikki kuuluisuuden tyyssijaan rantautuneet onkimiehet ja -naiset. Ihan varmaksi en kuitenkaan muista kumpi niistä mister-tittelin omaavista oli kummallakin nimikkeellä – noh, titteli kuin titteli. Lööppeihinkin ilmestyi jo kivasti vaihtoehtotäytettä ohjelman myötä. Luin ne kaikki sanasta sanaan…

Ilta-Sanomat: BB: Andy McCoy muille asukkaille: "Mitä vi**uu sä tuijotat! – Niin senkit tollot! Andy ei tullut BB-taloon tuijotettavaksi vaan suojaan katseilta…

Iltalehti: Ex-kumppani huolissaan: Miten Reetu saa nukuttua BB-talossa? – No ainakin ensiminuuttien perusteella melko hyvin, veikkaisin. Katsojana pystyin samaistumaan Reetun olotilaan aivan täysin...

Ilta-Sanomat: Ristomatti Ratia kuuli IS:ltä vaimonsa olevan BB-talossa – Ristomatti toivoi että Anu myös pysyisi siellä…

Ilta-Sanomat: BB: Anu Saagim taloon: "Musta voi tulla talossa hirviö" – Hyvä, säilyt siis vain sellaisena kuin olet…

Nyt minä vasta alan ymmärtää mistä tässä on kyse. Kauan se kesti, mutta hyvin ehtii vieläkin. Big Brother on viihdettä – joka muuta väittää, valehtelee…

Faktoilla ei ole merkitystä (paitsi julkkis BB:ssä)

- George W. Bush

Arki koitti eikä harmita yhtään - ainoastaan v*tuttaa

Ensimmäinen työpäivä, kuuden tuskastuttavasti madelleen lomaviikon jälkeen - olen euforiassa! Miten tämä voikin olla näin mukavaa, mietin silmänurkan melkein kostuessa ilosta. Sitä luulee lomallakin muistavansa sen tunteen, kun istuu Martelan pehmustetulla työtuolilla ja katselee suu suppeana laajakuvaruutua hikisessä toimistossa. Kuinka se sitten voikaan vetää niin maireaksi, kun tuntee kesäisen tuulenvireen ihollaan tiiliseinän läpi ja kuulee ikkunalasin takaa puunlehtien havisevan tuulessa ja lintujen visertävän, samalla kun ulostavat parkissa olevan vastapestyn auton katolle. Hyvän olon tunne ja hekuma valtaa koko kehon ja hellii lämpimästi aivojen sopukoita tarkkaillessani kelloa puhelimesta, tietokoneelta, seinältä ja ranteesta – kaikki ne kertovat ettei tarvitse vielä moneeeeen tuntiin lähteä kotiin!

 

Siellä ne nyt jotkut värjöttelevät rannalla ja käyvät virvokkeiden nautinnan välissä kostuttamassa varpaitaan hyiseen rantaveteen, hui kun on kylmää! Hah, täällä sitä istutaan sukat jalassa eikä varpaitakaan palele sitten yhtään! Niillä on suorastaan kuuma kuten minullakin! Eipä tarvitse tuskailla mennäänkö sitä nyt terassille, retkeilemään vai kenties teatteriin, kuka sitä nyt jaksaa aina semmoisia miettiä? Toista se on kun on valmis pinkka hommia ja menoja odottamassa suoraan käden ulottuvilla. Niin, ja että harmittaisi lähteä hakemaan sanomalehteä laatikosta herättyään aamuauringon paistaessa ikkunasta. Täällä on sähköpostilaatikossa valmiiksi 500 viestiä loman jäljiltä odottamasta, eikä tartte kävellä yhtään minnekään, onko vähä luksusta, häh!? Kyllä minä niin mieleni lomasta pahotin, mutta silti kestin kuin mies ja lusin ne hammasta purren. Nyt sitä ei tarvitse pitkään aikaan vaivata mieltään ja kehoaan tuollaisilla joutohömpötyksillä – kyllä nyt on keveä mieli ensi koitokseen asti…

Jutun juoni

Ei voi olla pää niin täynnä asiaa tyhjästä, että siitä kannattaisi kirjoittaa blogia - vai voiko? Mistä tämä luomisentarpeen tuska edes tulee? Omien sattumusten ja ajatusten purkamisesta tekstinä on tullut tapa, jota on vaikea sivu(u)ttaa, paitsi paperille. Onpa joku joskus kehottanutkin, että kannattaisi kirjoittaa juttuja muuallakin kuin Facebookin tilapäivityksissä. Eiköhän siinäkin ole ollut takana vain se, että ylipitkät selonteot väärään numeroon menneestä puhelusta tai venäläisen auton ohitusepisodista eivät täyttäisi etusivun palstatilaa oleellisimmilta asioilta. Minkä sille mahtaa, että saa asiaa loputtomasti vaikka tyhjästä polkupyöränkumista - mikä muuten olisikin hauska juttu! Noh, kokeillaanpas pyöritellä juttua takarenkaalle asti…

 

Yksi ilta oli taas venynyt liian pitkään, tai miten sen nyt ottaa, ehkä se olikin loppunut liian aikaisin. Siitäkin huolimatta tai ehkä juuri siksi Veikko horjahteli epävarmoin askelin eteenpäin, paikallisen ravitsemusliikkeen lukkoon naksahtaneen oven etääntyessä takana. Kävely muistutti jopa enemmän vaappumista, aivan kuin ensimmäistä kertaa pikitietä ylittävä untuvikko olisi epävarmasti mutta päättäväisesti päättänyt siirtyä paikasta toiseen, hinnalla millä hyvänsä. Aamuyön kevyt tuulenvire työnsi onneksi kevyesti niskapuolelta eikä antanut kainaloiden hiota liikaa. Sää oli ehkä kaunis, mutta matkateko ei ollut kummoista katsottavaa. Kotipirtille oli matkaa vielä nelisen kilometriä, vaikka matkaa oli taivallettu jo puolisen tuntia. Tässä ajassa matkamittariin oli kertynyt askelia reilun kilometrin verran, yksi tahaton varikkopysähdys horsmikossa ja kaksi kevyesti jalanpohjaa kutittavaa kiveä kengän sisäpuolella. Veikko oli ehkä (taas) humalassa, mutta kuitenkin sen verran todellisuuden tolkuissa, että hetken keveys pisti mielen matalaksi – eihän tämä reissu edisty millään! Mies päättikin ottaa huilaustauon ja tyhjentää illan mittaan maisteltuja oluita tien laitaan. Kohta jo horsmat ja mies heiluivat kilvan tuulessa, yhden kustessa ja toisten tullessa kustuksi päälle. Veikko silmäili joutessaan pitkin ojanpenkan tiheää kasvillisuutta. Ihan kuin parin metrin päässä oli maannut jotakin kasvillisuuteen kuulumatonta. Vähän siinä roiskahti nahkakengillekin, kun ukko siristeli silmiään ja kurkotti kuin kurki kaulansa niin pitkälle kuin niiltä jalansijoilta sattui yltämään. Veikko ryntäsi housujaan vielä nostellen läpi kasvillisuuden, niin että oksat rytisivät, ja kahmoi käsillään kyljellään makaavan metallikasan näkyville. Sehän on pyörä! Mitä ihmettä ajokuntoinen ja kaikista merkeistä päätellen hiljattain sinne hylätty menopeli teki horsmikossa? Laitamyötäväsyneelle kulkijalle tämä tuntui vallitsevassa tunnetilassa lähes pieneltä lottovoitolta. Tai ainakin tunne ylsi samaan euforiaan kuin hetki, jolloin paikallisbaarin rahapeliautomaatti täräytti ruudulle parin kympin päävoittonsa, kateellisten kylänukkojen katsellessa olaan takaa. "Jos minä tätä nyt lainaan", Veikko supatti. "Äh, ikinä en ole mitään varastanut, saati lainannut kysymättä", hän virkkoi välittömästi perään. Tilanne vaati ehdottomasti tuumaustupakat. Veikko kaivoi punavalkoisen tupakkiaskinsa esille, sytytti savukkeen ja kyykistyi takapyörän viereen. Maistellessa savua hän pyöräytti kyljellä makaavan pyörän eturengasta. Veikko tuijotti pinnojen vilinää silmät soikeina ja pysähtyneinä. "Onnenpyörä! Haluatko ostaa vokaalin vai olisiko sittenkin rosvosektorin aika?"

 

Äääääh, en jaksa naputella enempää! Lähes kymmenen minuuttia meni tarinaa rustatessa, eikä Veikko ollut vielä edes huomannut, että pyörän takakumi on tyhjä – eihän se ukko sillä kotiinsa pääse!

 

Haluatko kuulla lisää? No et varmasti, enkä minä halua kirjoittaa. Jos universumista löytyisi sellainen reikä, josta joku oikea huippukirjailija, bloggari, kolumnisti tai muuten vain kirjoittamisen päälle ymmärtävä sattuisi joskus tupsahtamaan tälle blogipalstalle, niin voisitko tehdä palveluksen? Lue (edes) tämä teksti ja laita palautetta, ettei kannata lopettaa päivätyötään. Kirjoituksia ja niiden sanomaa voit arvostella ihan vapaasti, koska minä en kirjoittamisen päälle itse ymmärrä. Omat kirjalukemiset ovat jääneet kahden käden sormiin, mikä ihmetyttää minua lähes yhtä paljon kuin hevonen aasia ratsastustunnilla. Toissa vuonna kuuntelin äänikirjana työmatkoilla Tuomas Kyrön teoksen Mielensäpahoittaja. Perhana, että oli hyvä, vaikka onhan se melko irvokasta vääntää vitsiä arjen todellisuudesta – siinä jos missä ei ole nauramista. Eiköhän ole parempi ottaa kissa pois pöydältä ennen kuin on kaikilla karvat pystyssä, mutta silitetään nyt sitä vielä ensin edes jokusen tekstin verran vastakarvaan.