Patongin täydeltä asiaa

Sitä joskus sanotaan, ettei nykyajan nuoriso osaa käyttäytyä. Kyllä se taito näköjään vanhemmiltakin löytyy kun oikein yrittää. Yöllinen jonotus Joensuun Subwayssa herätti paljon muutakin kuin nälän tunteen. Jonoon ilmestyi kaksi kännissä kuin käki olevaa naista akuutin ja täysin hallitsemattoman puheripulin kera – ja siitä se ajatus sitten lähti. Aavistelin heti, että jutuissa tulee olemaan potkua enemmän kuin tiskin maustehyllyssä.

Ystävällinen, nuori myyjä toivotti ylämäkialamäkikännit ottaneet Leena Hefner o.s. Herppeenluomat tervetulleeksi ja kysyi, mitä laitetaan (Putous-äänellä)? Kas kummaa, alkuun ei tuntunut löytyvän mitään laitettavaa. Kun kaksikolle viimein selvisi, ettei liikkeestä voikaan tilata makkaraperunoita saati hampurilaisia, niin fokus siirtyi viimein patonkivalikoimaan. Ongelmaksi jäi enää se, mitä täytteeksi laitettaisiin? Myyjä ehdotteli kanaa, possua, kettua ja karhua, mutta mitään tarpeeksi fiiniä klo 02 -kännin herkistämille makunystyröille ei tuntunut löytyvän. Johdattelevan työn tuloksena molemmille kirjattiin viimein todistajien läsnä ollessa Italian B.M.T.

”Paahdetaanko?”, kysyi myyjä, mutta naiset keskustelevat jo omissa maailmoissaan yksityisongelmistaan kuuluvasti koko asiakaskunnalle. Savun noustessa sekä uunista että korvista, kysyi myyjä laitetaanko aurajuustoa lisukkeeksi, kun se maksaa 50 senttiä lisää? ”Makssshakoon vaikka viiis euroa, ihan sama!”, korahtaa kännisempi. Tässä vaiheessa toivoin, että myyjä myös pokkana laskuttaisi kummaltakin ylimääräiset viisi euroa, kun pieni raha ei kerran tuntunut taskussa painavan.

Seuraava paha rasti olikin sitten kasvisten valitseminen. ”Äääää, mä mitään ota!”, kaksikon johtohahmo toteaa. ”Tai no… Laita sssuolakurkkua ja kurrrkkua ja pappprikaa ja phunasipulia ja…”, siinä se nyt luetteli kuitenkin yksi kerrallaan kaikki loodat laarista. Pisteeksi iin päälle tuli sitten seuraava lohkaisu ”Mut oliiveja et laita, tai työnnän ne sun… Shanonko minne?”. Nuori myyjä oli todella vaivaantuneen oloinen, mutta jatkoi työtään edelleen hymyillen. Tässä vaiheessa minun olisi pitänyt kysyä, onko siellä yhtään kovettunutta hunajakaurapatonkia käden ulottuvilla? Olisin yhteisen edun nimissä mojauttanut (sanonko minne) täti Moonikan hetkeksi hiljaiseksi. Onneksi pääsin jo lähtemään kassalta ulos, koska loppuhuipennus oli varmasti vielä tulossa. Minulle riitti tämän teatteriesityksen ensimmäinen puoliaika, encorea en pyydä.