Ei voi olla pää niin täynnä asiaa tyhjästä, että siitä kannattaisi kirjoittaa blogia - vai voiko? Mistä tämä luomisentarpeen tuska edes tulee? Omien sattumusten ja ajatusten purkamisesta tekstinä on tullut tapa, jota on vaikea sivu(u)ttaa, paitsi paperille. Onpa joku joskus kehottanutkin, että kannattaisi kirjoittaa juttuja muuallakin kuin Facebookin tilapäivityksissä. Eiköhän siinäkin ole ollut takana vain se, että ylipitkät selonteot väärään numeroon menneestä puhelusta tai venäläisen auton ohitusepisodista eivät täyttäisi etusivun palstatilaa oleellisimmilta asioilta. Minkä sille mahtaa, että saa asiaa loputtomasti vaikka tyhjästä polkupyöränkumista - mikä muuten olisikin hauska juttu! Noh, kokeillaanpas pyöritellä juttua takarenkaalle asti…
Yksi ilta oli taas venynyt liian pitkään, tai miten sen nyt ottaa, ehkä se olikin loppunut liian aikaisin. Siitäkin huolimatta tai ehkä juuri siksi Veikko horjahteli epävarmoin askelin eteenpäin, paikallisen ravitsemusliikkeen lukkoon naksahtaneen oven etääntyessä takana. Kävely muistutti jopa enemmän vaappumista, aivan kuin ensimmäistä kertaa pikitietä ylittävä untuvikko olisi epävarmasti mutta päättäväisesti päättänyt siirtyä paikasta toiseen, hinnalla millä hyvänsä. Aamuyön kevyt tuulenvire työnsi onneksi kevyesti niskapuolelta eikä antanut kainaloiden hiota liikaa. Sää oli ehkä kaunis, mutta matkateko ei ollut kummoista katsottavaa. Kotipirtille oli matkaa vielä nelisen kilometriä, vaikka matkaa oli taivallettu jo puolisen tuntia. Tässä ajassa matkamittariin oli kertynyt askelia reilun kilometrin verran, yksi tahaton varikkopysähdys horsmikossa ja kaksi kevyesti jalanpohjaa kutittavaa kiveä kengän sisäpuolella. Veikko oli ehkä (taas) humalassa, mutta kuitenkin sen verran todellisuuden tolkuissa, että hetken keveys pisti mielen matalaksi – eihän tämä reissu edisty millään! Mies päättikin ottaa huilaustauon ja tyhjentää illan mittaan maisteltuja oluita tien laitaan. Kohta jo horsmat ja mies heiluivat kilvan tuulessa, yhden kustessa ja toisten tullessa kustuksi päälle. Veikko silmäili joutessaan pitkin ojanpenkan tiheää kasvillisuutta. Ihan kuin parin metrin päässä oli maannut jotakin kasvillisuuteen kuulumatonta. Vähän siinä roiskahti nahkakengillekin, kun ukko siristeli silmiään ja kurkotti kuin kurki kaulansa niin pitkälle kuin niiltä jalansijoilta sattui yltämään. Veikko ryntäsi housujaan vielä nostellen läpi kasvillisuuden, niin että oksat rytisivät, ja kahmoi käsillään kyljellään makaavan metallikasan näkyville. Sehän on pyörä! Mitä ihmettä ajokuntoinen ja kaikista merkeistä päätellen hiljattain sinne hylätty menopeli teki horsmikossa? Laitamyötäväsyneelle kulkijalle tämä tuntui vallitsevassa tunnetilassa lähes pieneltä lottovoitolta. Tai ainakin tunne ylsi samaan euforiaan kuin hetki, jolloin paikallisbaarin rahapeliautomaatti täräytti ruudulle parin kympin päävoittonsa, kateellisten kylänukkojen katsellessa olaan takaa. "Jos minä tätä nyt lainaan", Veikko supatti. "Äh, ikinä en ole mitään varastanut, saati lainannut kysymättä", hän virkkoi välittömästi perään. Tilanne vaati ehdottomasti tuumaustupakat. Veikko kaivoi punavalkoisen tupakkiaskinsa esille, sytytti savukkeen ja kyykistyi takapyörän viereen. Maistellessa savua hän pyöräytti kyljellä makaavan pyörän eturengasta. Veikko tuijotti pinnojen vilinää silmät soikeina ja pysähtyneinä. "Onnenpyörä! Haluatko ostaa vokaalin vai olisiko sittenkin rosvosektorin aika?"
Äääääh, en jaksa naputella enempää! Lähes kymmenen minuuttia meni tarinaa rustatessa, eikä Veikko ollut vielä edes huomannut, että pyörän takakumi on tyhjä – eihän se ukko sillä kotiinsa pääse!
Haluatko kuulla lisää? No et varmasti, enkä minä halua kirjoittaa. Jos universumista löytyisi sellainen reikä, josta joku oikea huippukirjailija, bloggari, kolumnisti tai muuten vain kirjoittamisen päälle ymmärtävä sattuisi joskus tupsahtamaan tälle blogipalstalle, niin voisitko tehdä palveluksen? Lue (edes) tämä teksti ja laita palautetta, ettei kannata lopettaa päivätyötään. Kirjoituksia ja niiden sanomaa voit arvostella ihan vapaasti, koska minä en kirjoittamisen päälle itse ymmärrä. Omat kirjalukemiset ovat jääneet kahden käden sormiin, mikä ihmetyttää minua lähes yhtä paljon kuin hevonen aasia ratsastustunnilla. Toissa vuonna kuuntelin äänikirjana työmatkoilla Tuomas Kyrön teoksen Mielensäpahoittaja. Perhana, että oli hyvä, vaikka onhan se melko irvokasta vääntää vitsiä arjen todellisuudesta – siinä jos missä ei ole nauramista. Eiköhän ole parempi ottaa kissa pois pöydältä ennen kuin on kaikilla karvat pystyssä, mutta silitetään nyt sitä vielä ensin edes jokusen tekstin verran vastakarvaan.
