Kahvikeskusteluja

Muistuipa mieleeni eräs opiskelija-aikainen kokemukseni henkevistä keskusteluista, joihin ei toivomuksestani huolimatta koskaan palattu. Olin eräänä kauniina kesäaamupäivänä vielä nukkumassa, koska luennot alkoivat vasta iltapäivällä. Heräsin ovikellon soittoon hieman ennen herätyskellon kiekaisua.

Unihiekat silmissä ja bokserit jalassa laahustin ovelle avaamaan. Vastapuolella saranoita seisoi mies, siistissä tummassa puvussa, mustan nahkalaukun kera. Kädessä oli pölynimurin sijasta Vartiotorni-lehti, joten ihan kunnollisella asialla ilmeisesti oltiin. Mies tervehti ja kysyi saisiko tulla sisään juttusille. Sanoin, että totta maar, käy tuonne pöydän ääreen, niin minäkin vedän jotakin säädyllisempää päälleni. En uskonut keskustelumme muuten nousevan tarpeeksi uskottavaksi ja korkeatasoiseksi ”isäntä kalsareissa, vieras ykköspuvussa” -kombinaatiossa.

Pesaisin pikaisesti hampaat hyvän keskusteluilmapiirin takaamiseksi ja kiskoin verkkarit jalkaan. Keittiössä kysyin maistuisiko vieraalle kahvi, kun ainakin itselleni ajattelin keittää. Mies oli selvästikin hämmentynyt tarjouksesta ja ihmetellen otti tarjouksen ilolla vastaan. Keitin reilulla kädellä, koska aavistelin keskusteluista tulevan pitkän ja antoisan kuin eduskunnan täysistunnosta.

Kun sitten istuimme pöydässä nappisilmät vastakkain, kahvikupista nousevan höyryn leijaillessa välissämme, mies katsoi minua syvälle sisimpääni ja kysyi, mitä tiesin heidän uskonnostaan. Vastasin etten juuri mitään, mutta tässä minä nyt kuuntelen, joten anna palaa fränk, kerro kaikki!

Siinäpä minä, perusevankelisluterilainen kirkon ja isänmaan mies, istuin kolme varttia ja laajensin elämänkatsomustani kuuntelemalla. Mies ei ollut töykeä, joten tiedoksiannon vastaanottaminen sujui ilman ongelmia. Minulla kun ei ole mitään sitä vastaan, mitä itse kukin uskoo ja pitää oikeana. Vain ne ihmiset, joille sekään ei riitä, vaan heidän täytyy toitottaa kaikkien muiden olevan väärässä, ovat omassa ympäripyöreydessään typeriä. Asia itsessään voi olla niin politiikkaa, uskontoa, urheilua kuin kulttuuriakin.

Saatuani kuulla riittävästi oli vuoropuhelun aika, joten aloitin kyselemisen. Lähdettiin ihan ruohonjuuritasolta, peruskysymyksistä ja ajatuksista. Pikku hiljaa siirryimme ylemmäs atmosfääriin ja rupesimme lähestymään otsonikerrosta. Mies huomasikin pian, ettei lehtijulkaisusta löytynytkään kaikkia vastauksia esittämiini kysymyksiin, eikä niitä pystytty aukottomasti perustelemaan vähenevällä jäniskannalla. Olin entistä enemmän ymmälläni! Minunhan tässä piti saada vastauksia, mutta nyt kysymys toisensa perään olinkin entistä tietämättömämpi.

Keskustelukaverini löysäsi vaivaantuneen näköisenä kravatinsolmuaan ja oli silmin nähden harmistunut siitä, että kysymykseni leijailivat ilmassa kuin lehdet ulkona tuulessa. Aidon rehellinen ja tietämätön kyselysessioni oli kestänyt viitisentoista minuuttia, kun mies alkoi vilkuilla vähän väliä rannekelloaan. Tajusin, että keskustelukaverini aikoo ottaa hatkat, joten nopeutin vielä kyselyrytmiäni entisestään. Hetken kuluttua mies huokaisi syvään ja sanoi ”niin… eihän sitä tiedä”. Tämän todettuaan hän kiitti, nousi pöydästä ja kertoi hänen olevan pakko mennä.

Kun mies oli jo aukaissut ulko-oven, hän kääntyi vielä minuun päin ja sanoi ”kuule, saanko minä tulla käymään uudestaan viisaamman kaverin kanssa?”. Mietin olisiko se viisaampi mies sitten viisaampi häntä vai minua? Ainakin minua viisaampi olisi helppo olla, sillä minulla ei ollut mitään muuta kuin kysymyksiä. Joka tapauksessa sanoin miehelle, että olette toki tervetulleita käymään ja seuraavan kerran varaan myös pullaa pöytään, kun pitäähän sitä sielun lisäksi ruumistakin ravita. Ei kuitenkaan koskaan kuulunut enää siitä miehestä saati viisaammastakaan, joten ei auta! Se on vain pärjättävä omassa tyhmyydessään!