Kävin töiden jälkeen marketissa aikeissa hankkia puhelimeen
autolaturi. Siispä kiersin kaupassa puolelle, jossa elektroniikkaromppeet
sijaitsevat. Tullessani paikalle siellä oli vanha isäntä ostoskärrin kanssa päivystämässä
(melko tuimalla silmällä) hyllyn kulmalta pitkälle käytävälle. Vaikka askel ei
ollut enää uuden veroinen, niin pää pyöri ja suu kävi sitäkin topakammin.
”Missee ne kaekki myyjät on?”, isäntä äsähti saapuessani lähemmäs. Koska ketään
muuta ei näkynyt liepeillä pysäyttämään monologia, niin minä totesin ”eepä oo
näkyny, eekä kyllä kuulunukkaa”. Isäntä jatkoi vielä sanoen ”Jos niät niitä,
niin käske heti tänne!”. Minä hymyilin ja nyökkäsin sanoen ”minäpä käsken ihan
viivasuorana”.
Hetken kuluttua isäntä siirtyi passipaikalta katselemaan
samaa hyllyä kuin minäkin. Ajatteli kuitenkin kysäistä, josko minä voisin
auttaa (vaikka enhän minä voinut isännälle myyjäksi muuttua, kun ei tämä
yhteiskunta toimi sillä tavalla)? Apu kuitenkin kelpasi ja isäntä kertoi tarvitsevansa
laturin eukolleen. Hetken mietin, että löytyyköhän sitä sopivaa pistotulppaa
isännän eukkoon tältä hyllyltä? Niinpä ihan kaiken varalta utelin ”tarkoitatko
puhelimenlaturia?”. No sitähän isäntä kuulemma tarkoitti, joten heti oltiin
samalla aaltopituudella ja aloitettiin inspiroituminen.
Seuraavaksi kysyin, että tietääkös se isäntä millainen
tarvittava laturi on, tai millaiseen puhelimeen se on tulossa? Ei kuulemma tiennyt,
kun pojan porukka oli kännykän joskus heille antanut. Laskelmoin mielessäni,
että se rajaa jo kaikki tyttöjen antamat kännykät pois, joten ollaan askeleen
lähempänä onnistumista.
Kun ei ollut mitään tietoa puhelimen merkistä ja mallista,
eikä sitä voinut kysyä mistään, niin ruvettiin sitten yhdessä tuumin
arvuuttelemaan. ”Onko puhelin miten vanha?” kysyin, koska uudemmissa on
samanlaiset laturinpäät muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Isäntä muisteli
”jotta eekkaet tuo niin vanaha oo, muttee oo kyllä ihan uuskaan”. Selevempi
peli! Siinäpä sitä tarinoitiin seuraavat viisi minuuttia; minä kysyin ja isäntä
lupsautteli savolaisvastauksia ihan kuin apteekin hyllyltä - en vain ollut ihan
selvillä reseptistä.
Googlailin samalla kännykälläni puhelinmallien kuvia ja
näytin niitä isännälle, mutta ei siitä näytön tihruksesta kuulemma saanut
oikein selvää ilman laseja. Yhtäkkiä isäntä koplasi takin taskuaan ja tokaisi ”ootappas…”.
Sillä hetkellä löin itseni kanssa vetoa, että Nokialaista taisi löytyä
kuitenkin muualtakin kuin isännän kumiterän varresta. Siellähän se kännykkä oli
ollut koko ajan takin taskussa. Vähän harmitti kesken arvailujen lopettaa, kun
oltaisiin voitu vaikka tunnustella ensin puhelimen muotoa takin ulkopuolelta ja
jatkaa vielä arvailua. Puhelimen nähtyäni nostimme sopivan laturipaketin isännän
ostoskärriin.
Isäntä oli tyytyväinen ja kiitteli kovasti. Minä puolestani
kysyin, että minnekäs osastolle sitä seuraavaksi lähdettäisiin? Isäntä
naureskeli, että kyllä hän jo pottujen ostosta selvinnee ilman minunkin apua.
Poistuin siis kaupasta tyhjin käsin, mutta silti hyvillä
mielin. Laturinostoonhan minä lähdin, tällä kertaa se vain ostettiin jollekin
muulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti