Kahvikeskusteluja

Muistuipa mieleeni eräs opiskelija-aikainen kokemukseni henkevistä keskusteluista, joihin ei toivomuksestani huolimatta koskaan palattu. Olin eräänä kauniina kesäaamupäivänä vielä nukkumassa, koska luennot alkoivat vasta iltapäivällä. Heräsin ovikellon soittoon hieman ennen herätyskellon kiekaisua.

Unihiekat silmissä ja bokserit jalassa laahustin ovelle avaamaan. Vastapuolella saranoita seisoi mies, siistissä tummassa puvussa, mustan nahkalaukun kera. Kädessä oli pölynimurin sijasta Vartiotorni-lehti, joten ihan kunnollisella asialla ilmeisesti oltiin. Mies tervehti ja kysyi saisiko tulla sisään juttusille. Sanoin, että totta maar, käy tuonne pöydän ääreen, niin minäkin vedän jotakin säädyllisempää päälleni. En uskonut keskustelumme muuten nousevan tarpeeksi uskottavaksi ja korkeatasoiseksi ”isäntä kalsareissa, vieras ykköspuvussa” -kombinaatiossa.

Pesaisin pikaisesti hampaat hyvän keskusteluilmapiirin takaamiseksi ja kiskoin verkkarit jalkaan. Keittiössä kysyin maistuisiko vieraalle kahvi, kun ainakin itselleni ajattelin keittää. Mies oli selvästikin hämmentynyt tarjouksesta ja ihmetellen otti tarjouksen ilolla vastaan. Keitin reilulla kädellä, koska aavistelin keskusteluista tulevan pitkän ja antoisan kuin eduskunnan täysistunnosta.

Kun sitten istuimme pöydässä nappisilmät vastakkain, kahvikupista nousevan höyryn leijaillessa välissämme, mies katsoi minua syvälle sisimpääni ja kysyi, mitä tiesin heidän uskonnostaan. Vastasin etten juuri mitään, mutta tässä minä nyt kuuntelen, joten anna palaa fränk, kerro kaikki!

Siinäpä minä, perusevankelisluterilainen kirkon ja isänmaan mies, istuin kolme varttia ja laajensin elämänkatsomustani kuuntelemalla. Mies ei ollut töykeä, joten tiedoksiannon vastaanottaminen sujui ilman ongelmia. Minulla kun ei ole mitään sitä vastaan, mitä itse kukin uskoo ja pitää oikeana. Vain ne ihmiset, joille sekään ei riitä, vaan heidän täytyy toitottaa kaikkien muiden olevan väärässä, ovat omassa ympäripyöreydessään typeriä. Asia itsessään voi olla niin politiikkaa, uskontoa, urheilua kuin kulttuuriakin.

Saatuani kuulla riittävästi oli vuoropuhelun aika, joten aloitin kyselemisen. Lähdettiin ihan ruohonjuuritasolta, peruskysymyksistä ja ajatuksista. Pikku hiljaa siirryimme ylemmäs atmosfääriin ja rupesimme lähestymään otsonikerrosta. Mies huomasikin pian, ettei lehtijulkaisusta löytynytkään kaikkia vastauksia esittämiini kysymyksiin, eikä niitä pystytty aukottomasti perustelemaan vähenevällä jäniskannalla. Olin entistä enemmän ymmälläni! Minunhan tässä piti saada vastauksia, mutta nyt kysymys toisensa perään olinkin entistä tietämättömämpi.

Keskustelukaverini löysäsi vaivaantuneen näköisenä kravatinsolmuaan ja oli silmin nähden harmistunut siitä, että kysymykseni leijailivat ilmassa kuin lehdet ulkona tuulessa. Aidon rehellinen ja tietämätön kyselysessioni oli kestänyt viitisentoista minuuttia, kun mies alkoi vilkuilla vähän väliä rannekelloaan. Tajusin, että keskustelukaverini aikoo ottaa hatkat, joten nopeutin vielä kyselyrytmiäni entisestään. Hetken kuluttua mies huokaisi syvään ja sanoi ”niin… eihän sitä tiedä”. Tämän todettuaan hän kiitti, nousi pöydästä ja kertoi hänen olevan pakko mennä.

Kun mies oli jo aukaissut ulko-oven, hän kääntyi vielä minuun päin ja sanoi ”kuule, saanko minä tulla käymään uudestaan viisaamman kaverin kanssa?”. Mietin olisiko se viisaampi mies sitten viisaampi häntä vai minua? Ainakin minua viisaampi olisi helppo olla, sillä minulla ei ollut mitään muuta kuin kysymyksiä. Joka tapauksessa sanoin miehelle, että olette toki tervetulleita käymään ja seuraavan kerran varaan myös pullaa pöytään, kun pitäähän sitä sielun lisäksi ruumistakin ravita. Ei kuitenkaan koskaan kuulunut enää siitä miehestä saati viisaammastakaan, joten ei auta! Se on vain pärjättävä omassa tyhmyydessään!

Kerro, kerro kuvastin, mikä on sun puhelin?

Kävin töiden jälkeen marketissa aikeissa hankkia puhelimeen autolaturi. Siispä kiersin kaupassa puolelle, jossa elektroniikkaromppeet sijaitsevat. Tullessani paikalle siellä oli vanha isäntä ostoskärrin kanssa päivystämässä (melko tuimalla silmällä) hyllyn kulmalta pitkälle käytävälle. Vaikka askel ei ollut enää uuden veroinen, niin pää pyöri ja suu kävi sitäkin topakammin. ”Missee ne kaekki myyjät on?”, isäntä äsähti saapuessani lähemmäs. Koska ketään muuta ei näkynyt liepeillä pysäyttämään monologia, niin minä totesin ”eepä oo näkyny, eekä kyllä kuulunukkaa”. Isäntä jatkoi vielä sanoen ”Jos niät niitä, niin käske heti tänne!”. Minä hymyilin ja nyökkäsin sanoen ”minäpä käsken ihan viivasuorana”.

Hetken kuluttua isäntä siirtyi passipaikalta katselemaan samaa hyllyä kuin minäkin. Ajatteli kuitenkin kysäistä, josko minä voisin auttaa (vaikka enhän minä voinut isännälle myyjäksi muuttua, kun ei tämä yhteiskunta toimi sillä tavalla)? Apu kuitenkin kelpasi ja isäntä kertoi tarvitsevansa laturin eukolleen. Hetken mietin, että löytyyköhän sitä sopivaa pistotulppaa isännän eukkoon tältä hyllyltä? Niinpä ihan kaiken varalta utelin ”tarkoitatko puhelimenlaturia?”. No sitähän isäntä kuulemma tarkoitti, joten heti oltiin samalla aaltopituudella ja aloitettiin inspiroituminen.

Seuraavaksi kysyin, että tietääkös se isäntä millainen tarvittava laturi on, tai millaiseen puhelimeen se on tulossa? Ei kuulemma tiennyt, kun pojan porukka oli kännykän joskus heille antanut. Laskelmoin mielessäni, että se rajaa jo kaikki tyttöjen antamat kännykät pois, joten ollaan askeleen lähempänä onnistumista.

Kun ei ollut mitään tietoa puhelimen merkistä ja mallista, eikä sitä voinut kysyä mistään, niin ruvettiin sitten yhdessä tuumin arvuuttelemaan. ”Onko puhelin miten vanha?” kysyin, koska uudemmissa on samanlaiset laturinpäät muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Isäntä muisteli ”jotta eekkaet tuo niin vanaha oo, muttee oo kyllä ihan uuskaan”. Selevempi peli! Siinäpä sitä tarinoitiin seuraavat viisi minuuttia; minä kysyin ja isäntä lupsautteli savolaisvastauksia ihan kuin apteekin hyllyltä - en vain ollut ihan selvillä reseptistä.

Googlailin samalla kännykälläni puhelinmallien kuvia ja näytin niitä isännälle, mutta ei siitä näytön tihruksesta kuulemma saanut oikein selvää ilman laseja. Yhtäkkiä isäntä koplasi takin taskuaan ja tokaisi ”ootappas…”. Sillä hetkellä löin itseni kanssa vetoa, että Nokialaista taisi löytyä kuitenkin muualtakin kuin isännän kumiterän varresta. Siellähän se kännykkä oli ollut koko ajan takin taskussa. Vähän harmitti kesken arvailujen lopettaa, kun oltaisiin voitu vaikka tunnustella ensin puhelimen muotoa takin ulkopuolelta ja jatkaa vielä arvailua. Puhelimen nähtyäni nostimme sopivan laturipaketin isännän ostoskärriin.

Isäntä oli tyytyväinen ja kiitteli kovasti. Minä puolestani kysyin, että minnekäs osastolle sitä seuraavaksi lähdettäisiin? Isäntä naureskeli, että kyllä hän jo pottujen ostosta selvinnee ilman minunkin apua.

Poistuin siis kaupasta tyhjin käsin, mutta silti hyvillä mielin. Laturinostoonhan minä lähdin, tällä kertaa se vain ostettiin jollekin muulle.

Kuvitelma vs. Todellisuus

Kävin tänään labrassa työterveyshuollon rutiinitarkastuksen merkeissä.

KUVITELMA

Vuoronumeron ilmestyttyä marssin kohti loosia, jossa pirteä hoitaja ottaa minut vastaan hymyillen. Uppoudun keskusteluun ja somasti räpsytteleviin silmiin niin, etten edes huomaa verikokeen ottoa. Saan lähtiessäni hoitajan puhelinnumeron ihan siltä varalta, mikäli minua alkaisi huimata…

TODELLISUUS

Kuuntelen odotustilassa kaikki savottajutut vuodesta 50 lähtien sekä kotilääkäreiden/asiasta vain muuten kiinnostuneiden analyysia omasta ja naapurin suolentoiminnasta. Yritän sulkea korvani ympäröivältä maailmalta ja löytää jostakin nettivaraukseni numeron. Tekstiviestissä on väärä, koska muutin aikaa netissä jälkikäteen. Saan kaivettua ruudulle sopivasti oikean lottorivin, kun minulle tarkoitettu kutsunumero häviää jo infotaululta. Marssin reippaasti kohti loosia, jossa kokenut täti jo katselee kelloa miettien ”missä helevetissä sinä juippi oikein kuppasit?”.

Kela-kortti on valmiina tärisevässä kädessä, mutta silti saan tiukan ja käskymäisen pyynnön ojentaa valtion luottokortti hetimmiten. Istun penkkiin ja laitan hihat ylös - nyt hommiin! Pienen desipyyhkäisyn jälkeen neula uppoaa topakasti taipeeseen. Yleensä ei tunnu missään, nyt tuntuu! Putkeen ei kuitenkaan tule tippaakaan verta, suoni kuulemma lähti karkuun – no en ihmettele, kohta lähden minäkin!

Hoitaja pistää entistä syvemmälle ja vääntelee neulaa ihon sisällä. Puren alahuulta (en silleen seksikkäästi) ja sormet alkavat kouristella tahtomattani. ”Neula taisi osua hermoon”, hoitaja pohtii ääneen. En saa irvistykseltäni sanotuksi, että tarkoitatkohan hermoa siellä käsitaipeessa vai korvieni välissä? Tämän jälkeen rei’itämme vielä useampaan kertaan molemmat kädet, vain napakoru ja nännilävistys jäävät puuttumaan. Lopputuloksena on upea, yksi koeputkellinen verta. Nousen penkistä ja nyökkään kiitokseksi. Taitaa olla turha jäädä odottelemaan sitä puhelinnumeroa…

Patongin täydeltä asiaa

Sitä joskus sanotaan, ettei nykyajan nuoriso osaa käyttäytyä. Kyllä se taito näköjään vanhemmiltakin löytyy kun oikein yrittää. Yöllinen jonotus Joensuun Subwayssa herätti paljon muutakin kuin nälän tunteen. Jonoon ilmestyi kaksi kännissä kuin käki olevaa naista akuutin ja täysin hallitsemattoman puheripulin kera – ja siitä se ajatus sitten lähti. Aavistelin heti, että jutuissa tulee olemaan potkua enemmän kuin tiskin maustehyllyssä.

Ystävällinen, nuori myyjä toivotti ylämäkialamäkikännit ottaneet Leena Hefner o.s. Herppeenluomat tervetulleeksi ja kysyi, mitä laitetaan (Putous-äänellä)? Kas kummaa, alkuun ei tuntunut löytyvän mitään laitettavaa. Kun kaksikolle viimein selvisi, ettei liikkeestä voikaan tilata makkaraperunoita saati hampurilaisia, niin fokus siirtyi viimein patonkivalikoimaan. Ongelmaksi jäi enää se, mitä täytteeksi laitettaisiin? Myyjä ehdotteli kanaa, possua, kettua ja karhua, mutta mitään tarpeeksi fiiniä klo 02 -kännin herkistämille makunystyröille ei tuntunut löytyvän. Johdattelevan työn tuloksena molemmille kirjattiin viimein todistajien läsnä ollessa Italian B.M.T.

”Paahdetaanko?”, kysyi myyjä, mutta naiset keskustelevat jo omissa maailmoissaan yksityisongelmistaan kuuluvasti koko asiakaskunnalle. Savun noustessa sekä uunista että korvista, kysyi myyjä laitetaanko aurajuustoa lisukkeeksi, kun se maksaa 50 senttiä lisää? ”Makssshakoon vaikka viiis euroa, ihan sama!”, korahtaa kännisempi. Tässä vaiheessa toivoin, että myyjä myös pokkana laskuttaisi kummaltakin ylimääräiset viisi euroa, kun pieni raha ei kerran tuntunut taskussa painavan.

Seuraava paha rasti olikin sitten kasvisten valitseminen. ”Äääää, mä mitään ota!”, kaksikon johtohahmo toteaa. ”Tai no… Laita sssuolakurkkua ja kurrrkkua ja pappprikaa ja phunasipulia ja…”, siinä se nyt luetteli kuitenkin yksi kerrallaan kaikki loodat laarista. Pisteeksi iin päälle tuli sitten seuraava lohkaisu ”Mut oliiveja et laita, tai työnnän ne sun… Shanonko minne?”. Nuori myyjä oli todella vaivaantuneen oloinen, mutta jatkoi työtään edelleen hymyillen. Tässä vaiheessa minun olisi pitänyt kysyä, onko siellä yhtään kovettunutta hunajakaurapatonkia käden ulottuvilla? Olisin yhteisen edun nimissä mojauttanut (sanonko minne) täti Moonikan hetkeksi hiljaiseksi. Onneksi pääsin jo lähtemään kassalta ulos, koska loppuhuipennus oli varmasti vielä tulossa. Minulle riitti tämän teatteriesityksen ensimmäinen puoliaika, encorea en pyydä.

Havaintoja pikkujoulutunnelmissa olevista tontuista

Baarireissut lähestyvän joulun alla saavat uuden nimen, pikkujoulut! Pääsin itsekin pitkästä aikaa käymään ja tunnustelemaan ihan perinteistä yökerhomeininkiä. Huomautettakoon, että ”pääsin” tässä yhteydessä ei tarkoita sitä, että joku olisi minua estänyt menemästä – käyntikerrat ovat vain jääneet selittämättömistä syistä vähäisiksi.

Maltillinen alkuilta taittui selvästi nousukiitoon kellon lähentyessä puoltayötä. Jostakin korpikuusen kannon alta ylös vääntäytyi pk-yrityspikkujouluporukka, joka on ulkoistanut itsensä baariin ja siirtynyt suorittamaan soidinmenojaan tanssilattialle. Porukan ainoa naispuolinen osanottaja lähes jakoi ympäröiville metsoille numerolappuja rintaan liehittelyn hakiessa minulle ihan uusia, tuntemattomia ulottuvuuksia. Porukan reteimmäin karjun perinteiset, mustanahkaiset työkengät (mallia hollantilainen puukenkä) liukuivat lattialla moonwalkia takaperin jokaiseen tunnettuun ilmansuuntaan. Viimein pari onnekasta työkaveria pääsi soittamaan Venukselleen suuta ihan huulille asti. Kukaan porukasta ei näyttänyt pettyneeltä, vaikka tästä ty(tt)ökaverista ei varmasti riittänytkään kaikille kielimoukkuja enempää.

Mutta se duunariporukasta, sillä takavasemmalta lähestyi jo arvokkuutta huokuva kasvuyritysseurue. Kaikilla miehillä oli päällään puku ja he kantoivat kädessään (tasan yhdeksänkymmenen asteen kulmassa) aistikkaan kirkasta drinkkiä, jossa oli sitrushedelmäviipale. Pari rennompaa kaveria oli unohtanut kravatin kotiin (ettei se siirry illan myötä otsapannaksi) ja jättänyt ylimmän paidannapin rehvakkaasti auki. Hyvässä muodostelmassa he siirtyivät tsiikaamaan menoa tanssilattian liepeille, toinen käsi tyylikkäästi housun taskussa. Viimeinenkin osakkeenomistaja kiirehti tiskiltä äkkiä ryhmään, sillä tiimihän on juuri niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Porukan ”business relationship manager” kävi seuraavaksi DJ:n juttusilla toivomassa sopivampaa suhdannemusiikkia globaaleilta markkinoilta. Muut jäsenet kopeloivat taskujaan ja tarkastivat löytyykö pohjalta vielä tarpeeksi riittävän isoja seteleitä, joita voi tiskillä esitellä köyhille.

Siirryin itsekin tiskille, sillä huomasin ajattelevani liian paljon. Juomaa odotellessa huomasin kuinka tyhjäksi jättämäni tuolin liepeille ja seuralaiseni viereen hinautui pelimies. Lippalakki oli hieman vinossa, ja kaulaketju muodikkaasti paidan päällä. Hetken aikaa coolisti pöytään nojailtuaan, musiikin tahdissa nyökyttelevä leuka heittää jonkin lennokkaan ”one linerin” kohteen suuntaan. Takaisinpäin tulee ilmeisesti jotakin yhtä lyhyttä ja ytimekästä, sillä pelimies hivuttautuu takavasemmalle huomaamattomasti kuin mustanaamio. Kiirehdin pöytään kuullakseni mikä siinä nyt meni vikaan? Kuolematon leuka oli tällä kertaa ”odotat sä jotakuta?”. Note to you pelimies: naiset odottavat aina jotakuta tai jotakin – turhahan sitä on mennä heiltä kysymään!

Näkökenttään ilmestyy vielä lopuksi ”merkkipaidassa” ja värjätyissä hiuksissaan näitä nykyajan hienostelijamiehiä. Varmasti tuokin jätkä käyttää enemmän aikaa valmistautumiseensa kuin naiset ulos lähtiessä! Sitten ollaan niin hauskaa seuraihmistä, että jo vähemmästäkin palaa muilta hermot. Mutta nyt riittää tämä peilin edessä töllistely! Huljautan kädet raanan alla ja sipaisen vielä etufledan viimeisenkin suortuvan kondikseen. Takuulla Illan vähäpukeisin nainen aloittelee juuri laulantaa estradilla ja siellä on tietysti kaikki känniääliöt eturivissä - nyt tuli kiire!

Viking Linella saa suorastaan v*ttumaisen hyvää asiakaspalvelua!

Kävimme viime viikonloppuna Päivä Tukholmassa -risteilyllä jalkapalloporukalla. Mukana oli myös melkoinen joukko muita ihan normaaleja ihmisiä, jollaisiksi pelaajia ei siis lasketa. Meininki oli niin maissa kuin merelläkin varsin hupaisaa ja reissu kokonaisuudessaan onnistunut. Yksi pieni juttu jäi kuitenkin ihmetyttämään ja siitä seuraavassa…

Meidän porukkamme selväpäinen ja muutoinkin asiallinen varakapteeni meni perjantai-illasta laivalla pubin tiskille tilaamaan juotavaa. Kyseinen kaveri tilasi jo viime vuoden matkalla vakioksi muodostuneen Forrest Gump -drinkin. Baaritiskin toisella puolella ollut (mitä ilmeisimmin kokenut) vanhempi tarjoilijamies otti tilauksen vastaan sanoilla ”painu vittuun sen Forrest Gumpisi kanssa” ja siirtyi ”palvelemaan” muita asiakkaita. En osaa sanoa millaisen koulutuksen ko. tarjoilija on työhönsä saanut tai miten hän kokee asiakaspalvelun osaksi sydäntään. Sen kuitenkin tiedän, että laivalla kaiken maailman kännisikahörhöjä katsellessa luulisi henkilökunnan osaavan arvostaa sellaista asiakaskuntaa, joka käyttäytyy heitä kohtaan normaalisti - vaikka sitten itse drinkki ylittäisikin kaikki inhimillisen sietokyvyn rajat.

Eipä tämä juttu meidän varakapteenin saati muidenkaan iltaa heilauttanut. Otin kuitenkin ison porukan ”matkanjärjestäjänä” asian omakseni ja esille myöhemmin. Pyysin heidän ravintolapuolen esimiestään käymään juttusilla ja annoin nöyrää asiakaspalautetta. Esimies rupesi jossakin vaiheessa selittämään sitä, että tarjoilijoiden kuuluisi kysyä drinkistä muilta kollegoilta, mikäli he eivät sitä tunne. Vastasin, että mikäli itse drinkki on tässä jutussa hänelle kaikkein olennaisin asia, niin emme ehkä käy tätä keskustelua samasta näkökulmasta. Esimies kuunteli palautteen muutoin asiallisesti, pahoitteli ja sanoi selvittävänsä tilanteen.

Kai sen olisi pitänyt sitten riittää, mutta olisin odottanut, että asianosaiselle asiakkaalle olisi tarjottu edes yksi ”ei tarvitsekaan painua vittuun sen Forrest Gumpin kanssa” -drinkki hyvityksenä. Keskustelumme lopuksi vakuutin, että meidän iltamme ei ole tästä tapahtumasta mennyt pilalle. Samalla toivoin, että en ole pahoittanut esimiehen tai tarjoilijan mieltä palautteellani ja pyysin omasta puolestani heiltä anteeksi. Lupasin käydä kapteenin ominaisuudessa kehityskeskustelun varakapteenin kanssa ja selvittää, mikä johti siihen, että hän meni tilaamaan Forrest Gump -drinkkiä. Ottakoon hän opikseen, kun eivät muut kerran siihen kykene.

Tässä vielä drinkkiohje kaikille ”painu vittuun” -asenteella oleville tarjoilijoille:

Forrest Gump

Ainesosat:

8 cl Greippilimsa

2 cl Sitruunamehu

2 cl Limemehu

4 cl Vodka (Sitruuna)

Ohje:

Laita lasiin jäitä, lisää vodka ja mehut. Hämmennä lusikalla ja pidennä greippilimsalla haluamasi vahvuiseksi. Tarjoillaan (jos tarjoillaan) viileänä pienen vittuilun kera!

On se vaan niin BeeBeetä!

Yhteiset hetket Suomen laadukkaimman ohjelman seurassa ovat jääneet männä vuosina vähäiseksi – niitä ei ole ollut. Aloitin henkisen kasvun television äärellä tiistai-iltana klo 21 tutustumalla Big Brotheriin ja kyllä kannatti! Harvoin sitä kuulee sellaisia viisauksia ihmisen suusta kuin alkuhaastattelussa. Tuosta kun meno vielä yltyy niin elämääkin suuremmat sitaatit saavat ansaitsemansa arvon ja paikan. Siinä unohtuvat sodat, nälänhätä ja kurjuus kun mikrofoniin ammennetaan sukkeluuksia äidin rahoittamien silikonirintojen yläpuolelta. Rajat suurten kysymysten äärellä ovat häilyviä ja mahdottomia määritellä kuten nähtiin: ”Oletko sinkku vai et?” ”Hmmm, joo, en tiedä, vaikea määritellä, hmmm.” Että kehtaavatkin tentata suorassa lähetyksessä tuollaisilla kysymyksillä, ei niihin voi vastata vain kyllä tai ei!

Vaikken intensiivisesti lähetystä seurannutkaan, niin tsekkasin kyllä kaikki kuuluisuuden tyyssijaan rantautuneet onkimiehet ja -naiset. Ihan varmaksi en kuitenkaan muista kumpi niistä mister-tittelin omaavista oli kummallakin nimikkeellä – noh, titteli kuin titteli. Lööppeihinkin ilmestyi jo kivasti vaihtoehtotäytettä ohjelman myötä. Luin ne kaikki sanasta sanaan…

Ilta-Sanomat: BB: Andy McCoy muille asukkaille: "Mitä vi**uu sä tuijotat! – Niin senkit tollot! Andy ei tullut BB-taloon tuijotettavaksi vaan suojaan katseilta…

Iltalehti: Ex-kumppani huolissaan: Miten Reetu saa nukuttua BB-talossa? – No ainakin ensiminuuttien perusteella melko hyvin, veikkaisin. Katsojana pystyin samaistumaan Reetun olotilaan aivan täysin...

Ilta-Sanomat: Ristomatti Ratia kuuli IS:ltä vaimonsa olevan BB-talossa – Ristomatti toivoi että Anu myös pysyisi siellä…

Ilta-Sanomat: BB: Anu Saagim taloon: "Musta voi tulla talossa hirviö" – Hyvä, säilyt siis vain sellaisena kuin olet…

Nyt minä vasta alan ymmärtää mistä tässä on kyse. Kauan se kesti, mutta hyvin ehtii vieläkin. Big Brother on viihdettä – joka muuta väittää, valehtelee…

Faktoilla ei ole merkitystä (paitsi julkkis BB:ssä)

- George W. Bush